Olen juossut elämässäni neljä maratonia, joten olen maratoonarina vielä aika kokematon. Juoksin ensimmäisen maratonin syksyllä 2013 ja viimeisen syksyllä 2018. Tässä välissä treenaamisestani on tullut järkevämpää ja tavoitteellisempaa. Maratontulokseni onkin ensimmäisen ja viimeisen maratonin välillä on parantunut melkein 1,5 tunnilla. Jokainen juostu maraton on opettanut minulle jotakin sellaista, mitä olen voinut hyödyntää seuraavaan maratoniin valmistautuessani. Kunnioitus kuningasmatkaa kohtaan on myös kehittynyt kovaksi. Matka on pirullisen pitkä, eikä koskaan voi olla varma, mitä matkan varrella tulee vastaan.
Jaan teille nyt ensimmäisen maratonkokemukseni. Juoksu oli selviytymistaistelu, jonka älykkäämpi juoksija olisi keskeyttänyt viimeistään kymmenen kilometriä ennen maalia. Epäonnistumiselle oli syynsä ja ajattelin avata niitä nyt teille. Ehkä joku aloitteleva maratoonari voi ottaa virheistäni opikseen.
Sain esikoiseni syyskuussa 2012 ja palauduttuani synnytyksestä minulla oli mieletön flow päällä harjoittelun suhteen. Vanhempainvapaalla ei ollut työpaineita, ja sain treenata mielin määrin. Vauva nukkui aamuisin noin puolentoista tunnin unet ja ehdin siinä ajassa juosta noin 15 kilometriä pitkin Helsingin rantoja. Tätä rutiinia toistinkin lähes päivittäin. Vaikka tiesin kyllä juoksuharjoittelusta yhtä ja toista, en saanut otettua oppeja käytäntöön. Tasavauhtinen vaunuttelu kun oli vauvan kanssa kaikkein helpoin tapa harjoitella. Juoksuharjoitteluni junnasi monotonisesti samoilla vauhdeilla päivästä toiseen.
Juoksin ensimmäisen puolimaratonini toukokuussa 2013 Helsinki City Runilla. Alitin reilusti kaksi tuntia ja kisan jälkeisessä kaikkivoipaisuuden tunteessa ilmoittauduin syyskuussa juostavalle Espoon Rantamaratonille. Yksipuolinen harjoittelu kuitenkin kostautui pian puolimaratonin jälkeen. Jouduin kesällä pitämään taukoa juoksusta juoksijan polvivaivan vuoksi.
Koska jouduin korvaamaan juoksuharjoittelua pyöräilyllä ja uinnilla, en ehtinyt totutella jalkojani kestämään iskutusta riittävästi ennen maratonia. Juoksin elokuussa tasan kaksi yli 20 kilometrin lenkkiä. Toinen oli pituudeltaan puolimaratonin mittainen, toinen 26 kilometriä. Olin molempien lenkkien jälkeen aivan kuollut. Tässä vaiheessa olisi tietysti ollut hyvä viheltää peli poikki ja lähteä rakentamaan maratonkuntoa rauhassa vaikka seuraavaa kevättä kohti. Olin kuitenkin jääräpäinen ja päätin lähteä kokeilemaan onneani.
Maraton alkoi mukavasti. Juoksin ensimmäiset 15 kilometriä reilun kuuden minuutin kilometrivauhtia, eli ihan rentoa hölkkävauhtia. Puolimaraton taittui aikaan 2:13:44. Tässä vaiheessa olin ehtinyt pysähtyä jo ensimmäiselle vessatauolle. Olin varannut matkalle mukaan geelejä, enkä tullut ajatelleeksi, että niiden soveltuvuutta vatsalleni olisi ollut hyvä testata etukäteen. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä huolestuneemmaksi tulin. Muistan kuunnelleeni vähän ennen 30 kilometrin rajapyykkiä 4:30 jäniksen rentoa jutustelua ja miettiväni, että kohta tulee noutaja. Jalat eivät tahtoneet enää jaksaa ja kaikki, mitä join ja söin, pyrki salamana ulos.
31,7 kilometrin väliaika oli 3:25:52. Kolmenkymmenen kilometrin seinä oli tullut vastaan jo pari kilometriä aiemmin. Vauhti hiipui kilometri kilometrilta. Jouduin kävelemään ja jouduin viettämään pitkiä aikoja bajamajoissa. Yritin välillä juosta, mutta energiat olivat täysin lopussa. Tuntui kuin minulla olisi ollut vedellä täytetyt kumisaappaat jalassa. Jokainen kilometri tuntui maratonin mittaiselta.
Olisi varmasti ollut järkevää keskeyttää maraton (olisi ollut järkevää itse asiassa olla edes starttaamatta), mutta jotenkin hoipuin maaliin ja sain elämäni ensimmäisen maratontuloksen, 4:48:20. En muista maaliintulon jälkeisistä hetkistä juuri mitään. Olin aivan sekaisin. Neste- ja energiavaje oli valtava. En pystynyt kävelemään edes vajaan kilometrin päässä olevalle autolle. Onneksi minulla oli rakkaat tukijoukot mukana. Koko illan oli a.i.v.a.n hirveä olo.
Tein ensimmäisellä maratonillani lähes kaikki aloittelijan virheet. 1) Treenasin liian yksipuolisesti. 2) En tehnyt riittävästi pitkiä peruskestävyyslenkkejä. 3) Nautin matkan aikana geelejä, joita en ollut aiemmin kokeillut – kohtalokkain seurauksin. Kengät olivat sentään tutut ja turvalliset, enkä saanut mitään suurempia hankaumia.
Vannoin maratonilta kotiin selvittyäni, etten ikinä enää ryhdy moiseen hulluuteen. Viikon päästä olin jo ilmoittautunut seuraavan kevään Tukholman Maratonille.
Tukholman maratonkokemus olikin sitten jo aivan erilainen. Harjoittelin säntillisesti koko kevään. Olin totuttanut jalat juoksun iskutukseen vähitellen juoksumääriä lisäämällä. Sain juosta Tukholmassa loppuun asti kiihtyvän kisan. Loppuaikani oli 4:07:17. Sittemmin olen parantanut maratonennätystäni vielä kahdesti, ensin Amsterdamissa vuonna 2016 (4:02:57) ja edelleen Tallinnassa vuonna 2018 (3:28:18).
Mitään suurta rakkaussuhdetta minulla ei tähän kuningasmatkaan edelleenkään ole, sillä nautin enemmän alimatkan kisoista. Krooninen lonkkavamma myös vaikuttaa siihen, kuinka paljon harjoittelua kehoni kestää. En kuitenkaan usko, että olen vielä juossut elämäni nopeinta maratonaikaa. Nälkä parantaa maratonennätystä entisestään on kova. Minulla oli ilmoittautuminen sisässä tämän kevään Tukholman Maratonille, mutta olen oikeastaan ihan helpottunut, että maraton siirtyy. Elämä opettaa, enkä aio enää koskaan lähteä juoksemaan maratonia riittämättömästi harjoitelleena.
Blogitekstin kuvat ovat Tallinnan maratonilta vuonna 2018, koska en löytänyt enää yhtään kuvaa vuoden 2013 maratonilta.
-Lilli G (tule seuraamaan minua Instagramiin, olen siellä nimellä lilligronroos)
Edit: Virhe maratonaikojen erotuksessa korjattu 18.4.2020 klo 17:25.
Lilli G 