Lasten liikuntataitojen oppiminen ei ole kilpajuoksua

Lasten liikuntataitojen oppiminen ei ole kilpajuoksua

Paljastan nyt erään äitiyteni tähtihetkistä parin vuoden takaa. Oli täydellinen kevättalven hiihtosää auringonpaisteineen ja pikkupakkasineen. Lähdimme koko perheen voimin läheiseltä rannalta hiihtämään meren jäälle. Silloin kaksivuotias kuopus oli pulkassa ja me muut suksilla. Olin kuvitellut meidän hiihtelevän noin puolen kilometrin päässä olevaan saareen ja juovan siellä punaposkisina kaakaot. Mielikuva oli täydellinen.

Todellisuudessa viisivuotiaalta esikoiselta loppui kiinnostus heti ensimmäisen kaatumisen jälkeen. Hän heitti niin sukset kuin sauvatkin menemään. Keskustelun varaa ei ollut. Olin niin loukkaantunut siitä, ettei jälkikasvuni osannut arvostaa minun mielikuvaani täydellisestä hiihtoretkestä, että painelin puhisten yksin hiihtämään. Pitäkööt tunkkinsa. Kolme muuta perheenjäsentä jäivät ihmeissään katselemaan loittonevaa hahmoani. Palasin pahimmat höyryt päästettyäni takaisin perheeni luo olemaan taas rakentava ja kannustava äiti.

Kuten varmasti muutkin liikunnalliset vanhemmat, minäkin olen halunnut tarjota lapsilleni mahdollisuuden tutustua eri lajeihin varhain. Olemme vieneet lapsia uimahalliin, luistinradalle ja hiihtämään. Lapset ovat kokeilleet jalkapalloa, jumppaa ja parkouria. Oppiminen ei ole varmasti meidän lapsilla ollut varusteista, eikä mahdollisuuksien tarjoamisesta kiinni.

Esikoiseni on kuitenkin aina suhtautunut varautuneesti uusia asioita kohtaan. Siellä, missä jotkut lapset näkevät mahdollisuuksia, hän on nähnyt uhkia. Lapsi on monta kertaa kieltäytynyt pukemasta luistimet ylleen luistinradalla. Hän on mennyt läpi yhden uimakoulun jalat tiukasti altaan pohjassa kiinni. Apupyörillä hän ajelisi varmaan vieläkin, ellen olisi ottanut niitä pois väkisin. Lapsi on tarvinnut oppimiseen paljon kannustamista, mutta myös tilaa. Olen joutunut moneen kertaan hengittämään syvään ja nielemään pettymykseni. Olen joutunut hakemaan sitä veteen piirrettyä rajaa kannustamisen ja painostamisen välillä.

Nyt esikoiseni on ensimmäisellä luokalla. Vielä viisivuotiaana veden naamalle roiskumista pelännyt lapsi on kehittynyt oikeaksi vesipedoksi, joka rakastaa sukeltamista. Hän oppi viime talvena luistelemaan, eikä kaatuminen jäällä haittaa enää yhtään. Jalkapallosta ei tullut lapselle ainakaan toistaiseksi harrastusta, eikä hän ole innostunut monesta muustakaan harrastuksesta. Parkour sen sijaan tuntuu ainakin nyt kiinnostavan. Hiihtokärpäsen puremaa yritämme etsiä tänä talvena taas uudestaan, kunhan vain lumi saavuttaa eteläisenkin Suomen. Minä taidan käydä etukäteen urheilemassa turhat höyryt pois, jotta pystyn tarvittaessa hillitsemään hermoni.

Haluan yrittää istuttaa lapsiin liikunnan kipinän tuputtamatta. Huomaan, että erityisesti esikoiseni karsastaa sitä, kun muutun äidistä liikunnanopettajaksi. Niinpä olen alkanut olemaan lapselleni liikuntatilanteissakin vain äiti. Opetan teknisiä yksityiskohtia sitten, kun pyydetään. Jos jotain voisin sanoa pari vuotta nuoremmalle itselleni, kehottaisin laittamaan jäitä hattuun. Ei minun lapseni tarvitse olla ensimmäinen, joka oppii. Hän oppii kyllä sitten, kun aika on kypsä.

-Lilli G (Instassa lilligronroos)

 

 

 

Boulderoimassa Kalasataman Kiipeilyareenalla lasten kanssa

Boulderoimassa Kalasataman Kiipeilyareenalla lasten kanssa

Kävimme viettämässä lauantai-iltapäivää lasten kanssa Kalasataman Kiipeilyareenalla. Kiipeilyareena sijaitsee Redin kauppakeskuksessa. Lapset olivat kiipeilemässä ensimmäistä kertaa elämässään, enkä itsekään ole kiipeilijänä kovin kokenut. Käyn Kiipeilyareenalla kuitenkin säännöllisesti opiskelijoideni kanssa, joten paikka oli minulle entuudestaan tuttu.

Kalasataman Kiipeilyareenalla kiipeillään ilman valjaita, eli boulderoidaan. Seinät ovat noin 4-5 metrin korkuisia ja niitä on neljässä eri kerroksessa. Seinillä on on monen tasoisia reittejä. Vaikeusasteen tunnistaa otteiden väristä. Helpoissa reiteissä otteita on enemmän ja ne ovat muodoltaan helpommin tartuttavia. Helpoimmat reitit ovat väriltään harmaita ja keltaisia. Lisäksi Kalasataman Kiipeilyareenalla on erikseen lapsille tarkoitettu kiipeilyseinä. 

Boulderointi on matalan kynnyksen laji, koska kukin voi harrastaa sitä omalla tasollaan. Kehittymisen huomaa konkreettisesti, kun oppii vähitellen kiipeämään vaikeampia reittejä. Molemmat lapset kiipesivät onnistuneesti harmaita ratoja – vähitellen korkeammalle ja korkeammalle. Kuopukselle kaikkein motivoivin seinä oli lasten oma kiipeilyseinä, jonka hän uskalsi kiivetä ylös asti.

IMG-4847 

IMG-4832

Boulderoinnissa on tärkeää harjoitella alastuloa ennen kuin lähtee korkeuksiin. Paksu alastulopatja ei jousta kovin paljoa, joten on järkevää pyrkiä kiipeämään myös alaspäin. Kun seinältä hyppää patjalle, pitää muistaa joustaa polvista. Jos tippuu korkealta, kyykystä kannattaa jatkaa matkaa selälleen leuka rinnassa. Kädet pitää muistaa kaatuessa pitää rinnan tai vatsan päällä, ettei niillä vahingossa ota vastaan. Alastulon lisäksi boulderoinnissa tärkeä turvallisuusseikka on muiden kiipeilijöiden huomiointi. Kiipeilijän alapuolella ei saa koskaan oleskella. Pitää pysytellä reilun matkan päässä seinästä, ettei saa ketään niskaansa.

Boulderointi maksoi yli neljävuotiailta lapsilta 10 euroa ja aikuisilta 13 euroa. Kenkävuokra oli 4 euroa/kenkäpari. Kuopus sai vielä kiipeillä ilmaiseksi, joten koko lysti maksoi meiltä yhteensä 31 euroa.

Lauantai-iltapäivä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta kiipeilykokeiluun kahden lapsen ja yhden vanhemman kokoonpanolla, koska porukkaa oli aika paljon. Lasten oli vaikea hahmottaa, mistä kaikkialta ihmisiä saattoi pudota yllättäen päälle. En uskaltanut päästää lapsia hetkeksikään silmistäni. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut jättää oman kiipeilymaksuni kokonaan maksamatta, koska taisin itse kiivetä koko Kiipeilyareenalla vietetyn tunnin aikana vain kaksi rataa.

Toisaalta uskon, että lapset innostuvat kokeilemaan uusia asioita helpommin, jos aikuinenkin laittaa itsensä likoon, joten oli varmasti hyvä, että myös minä puin kiipeilykengät jalkoihini. Ensi kerralla yritämme mennä kiipeilemään vähän hiljaisempana hetkenä, tai sitten otan toisen aikuisen avukseni vahtimaan lapsia.

Kokonaisuudessaan lajikokeilu oli meidän kaikkien kolmen mielestä varsin onnistunut. Lapset uskalsivat kiivetä vähitellen yhä korkeammalle ja molemmat saivat varmasti rutkasti onnistumisen elämyksiä. Uskon, että lapset kehittyisivät nopeasti, jos kävisimme säännöllisesti kiipeilemässä. Boulderointi on erinomainen esimerkki lajista, jota koko perhe pystyy parhaimmillaan harrastamaan samanaikaisesti omalla tasollaan.

IMG-4836

Juoksuvuoden 2019 tilinpäätös ja kevään 2020 tavoitteet

Juoksuvuoden 2019 tilinpäätös ja kevään 2020 tavoitteet

Juoksuvuosi 2019 on nyt aika laittaa pakettiin, siirtyä ylimenokaudelle ja vähitellen suunnata katsetta kohti kevään 2020 tavoitteita. Vuosi oli taas opettavainen ja lopulta tuloksellisestikin oikein onnistunut. Sain parannettua  ennätystäni sekä kympillä että puolimaratonilla siitäkin huolimatta, että osa vuodesta meni harjoittelun puolesta harakoille terveysongelmien vuoksi. 

Juoksuvuosi pähkinänkuoressa

Juoksin vuonna 2019 yhteensä kolme kympin kisaa ja neljä puolimaratonia. Otin lisäksi ensikosketukseni triathloniin osallistumalla kokeilumatkalle Sääksi triathlonilla. Kevättalvella tähtäin oli huhtikuussa juostavassa Helsinki Spring Marathonin puolikkaassa. Puolikkaan aika oli pettymys, 1:42:40, mutta toisaalta aika odotettu tulos. Olin ajautunut ylikuormitustilaan ja minulla todettiin toukokuussa raudanpuuteanemia.

Uskon, että syy ylikuormitustilaan oli viime kädessä juuri raudanpuuteanemia. Olin itse asiassa kärsinyt raudanpuutteesta varmasti jo pidemmän aikaa, koska rautavarastoni olivat päässeet tyhjentymään täysin. Oireita oli ollut jo pitkään, mutta en ollut osannut tunnistaa niitä. Hälytyskellot soivat vasta, kun suorituskyky laski merkittävästi.

Aloitin toukokuun lopussa rautalisän ja vähitellen kesän kuluessa treeni alkoi taas purra. Kasvatin juoksumääriä ja tehoja maltillisesti, mutta kunto kasvoi silti kohisten rauta-arvojen nousun myötä. Osallistuin kesäkuun lopussa Helsinki Central Park Runin kympille (45:44) ja pari viikkoa myöhemmin Hämeenlinnassa Linnajuoksuun (44:20). Tein elokuussa uuden kympin ennätykseni (43:38) SAUL:n SM-ratakympillä.

Syksyn tavoitteena oli päästä juoksemaan onnistunut puolimaraton epäonnisen kevään puolikkaan jälkeen. Ilmoittauduin lokakuussa juostavalle Vantaan maratonille. Ehdin treenata SAUL:n ratakympin jälkeen vain muutaman viikon ennen kuin sairastuin flunssaan. Myös lasten sairastelut iskivät kapuloita rattaisiin. Yritin optimoida treenejä niin, että saisin olosuhteisiin nähden parhaan mahdollisen valmistautumisen. Univelkaisena oli turha yrittää painaa kovia treenimääriä ja -tehoja. Vantaalla puolikas meni penkin alle (1:38:14), mutta sain onneksi otettua revanssin viikko sitten Ahvenanmaalla (1:34:54).

Ylimenokaudelta voimaa

Vuoden 2020 kevään tavoite on toukokuun lopussa juostava Tukholman maraton.  Osallistun varmasti kevään aikana myös muutamiin muihin kisoihin, mutta päätähtäin on Tukholmassa.

Tukholman maratonille on vielä pitkä aika, joten minulla on hyvin aikaa rakennella kuntoa. En halua tehdä sitä virhettä, että kuntohuippu osuisi liian varhaiseen vaiheeseen. Juoksutreenit saavat siis olla nyt muutaman kuukauden ajan lähinnä kuntoa ylläpitäviä.

Jotta pystyn harjoittelemaan keväällä riittävästi maratonia varten, on minun rakennettava ylimenokaudella lihaskuntoa sellaiselle tasolle, että keho kestää kasvavat juoksumäärät. Olen laiminlyönyt voimaharjoittelua koko syksyn ajan ja huomaan sen niin kehonkoostumuksessa kuin lihasvoimassakin. Heikko lihaskunto vaikuttaa juoksuasentoon ja se altistaa erilaisille vaivoille ja rasitusvammoille. Voimaharjoittelun lisäksi pilates ja muu kehoa huoltava harjoittelu pysyy mukana treeniohjelmassa ylimenokaudellakin.

Huomio arjen kokonaiskuormituksessa

Pyrin edelleen pitämään tavoitteet juoksussa sellaisina, ettei harjoittelu muutu ilottomaksi suorittamiseksi. Treenit pitää saada ujutettua järkevästi arkeen ilman, että ne alkavat tuntua kuluttavilta. Olen harjoittelussa tuloskeskeinen, sitä on turha kieltää. Ensi kevään maratonillekin minulla on ihan selvä aikatavoite. Silti juoksutuloksiakin tärkeämpää minulle on se, että minä ja perheeni voimme arjessa hyvin.

Minulla ei ole omaa valmentajaa, mutta tukenani treenien suunnittelussa ovat Helsingin juoksijoiden maratonklubin valmentajat Pasi Päällysaho ja Tero Knuutila. Valmentajat suunnittelevat maratonklubilaisille vauhtitreenien rungon, ja sitä on tarvittaessa helppo soveltaa omiin tarpeisiin sopivaksi. Onneksi maratonklubin tavoitemaraton on keväällä juuri Tukholmassa, joten treeniohjelma tehdään sitä silmällä pitäen. Käyn yhteistreeneissä keskimäärin kerran viikossa. Valmentajien lisäksi saan tukea treenien rakentamiseen muilta maratonklubilaisilta. Porukalta löytyy paljon tietoa ja kokemusta.

Haluan rakentaa juoksukuntoani kestävälle pohjalle. Maltillinen tehojen ja määrien nousu arjen kokonaiskuormitusta tarkkaan seuraten on ainoa järkevä tapa pyrkiä pääsemään eteenpäin kohti uusia tavoitteita. Toivon vuodelta 2020 onnistuneita kisasuorituksia, mutta ennen kaikkea hyvää tasapainoa perheen, töiden ja treenien välillä. Kynttilä ei saa alkaa palaa molemmista päistä. Olen taas vuoden 2019 päättyessä astetta viisaampi tämän asian suhteen.

Alla on vielä juoksuvuosi 2019 kuvina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Juoksutreenien soveltaminen arjessa vaati tänäkin vuonna välillä mielikuvitusta. Rattaissa kolmevuotias mötikkä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kävin hakemassa boostia treeniin helmikuussa Espanjasta. Ylikuormitustilan oireet olivat jo läsnä, vaikka en osannut niitä vielä oikein tunnistaa.
IMG_8865
Toukokuussa osallistuin Helsinki City Runiin työkavereiden ja opiskelijoiden kanssa. Tulevana keväänä lähdemme Helsinki10:lle.
AC56410C-57E1-48F7-8C54-A8B63630DDDC 2
Helsingin juoksijoiden Otepään juoksuleirillä kesäkuussa jouduin olemaan vilttiketjussa, kun raudanpuuteanemia esti kovemman juoksuharjoittelun. Kuvassa mukana Karoliina.
48151537906_797de77d40_o
Back on track. Kunto palasi yllättävän nopeasti, kun rauta alkoi pöhistä. Jo kesäkuun lopussa osallistuin ensimmäiseen kisaan. Vieressäni seurakaveri Kari. Kuva: Helsinki Central Park Run
450189f4-5582-4c02-af21-5d317d45192f
Ensimmäinen triathlonstartti ei ollut varusteista kiinni Sääksi Triathlonilla. Painelin menemään yksivaihteisella fillarilla. Vaikka kokeilumatka oli ihan lyhyt, kipinä lajiin syttyi.
IMG-2244
Kuopus oppi tänä vuonna pyöräilemään ja se avasi ihan uusia ulottuvuuksia lasten kanssa treenaamiseen. Jäätelö puolimatkassa oli sopiva palkinto, jolla sain lapset mukaan lenkille.
IMG-2559
Osallistuimme SAUL:n SM-ratakymppiin seurakaverien Anun ja Essin kanssa. Kotiintuomisina kisasta oli uusi kympin enkka 43:38.
Maaliintulo HM240819
Voitimme Helsinki Marathonin maratonviestin Anun, Essin ja Veran kanssa elokuun lopussa. Loppuaika 3:08:17. Seurallamme oli lisäksi kannustuspiste tapahtumassa.
IMG_4294
Vantaan maraton ei mennyt putkeen. Vatsaongelmat pilasivat kisan. Loppuaika 1:38:14. Kuva: Soile Prusi
IMG-4576
Juoksuvuosi sai arvoisensa päätöksen Åland Marathonilla viikko sitten, kun tein uuden enkan puolimaratonilla ja pääsin vielä tuulettamaan enkkaa podiumille.

Mitä tavoitteita teillä muilla on vuodelle 2020? Olisi kiva kuulla. 🙂

❤ Lilli G (Instassa lilligronroos)

 

Stadi vs. lande – Mikä on paras kasvuympäristö lapselle?

Stadi vs. lande – Mikä on paras kasvuympäristö lapselle?

Elääkö lapsi onnellisemman elämän maalla vai kaupungissa? Tätä asiaa olen miettinyt paljon kasvattaessani jälkikasvuani itähelsinkiläisessä lähiössä. Monet lapsuusmuistoni liittyvät vahvasti luonnossa liikkumiseen. Olin lapsena paljon ulkona ja melkein koko ajan liikkeessä. Liikuntataitoni kehittyivät pitkälti leikin ja höntsäilyn lomassa.

Lukuun ottamatta paria ensimmäistä elinvuottani, ensikosketukseni kaupunkiasumiseen oli vuonna 2003. Silloin muutin Jyväskylään opiskelemaan. Nautin kaupunkimaisemmasta ympäristöstä – erityisesti siitä, että kaikki palvelut olivat lähellä. En silti rehellisesti sanottuna koskaan ajatellut rakentavani pysyvästi elämää kaupunkiin. Ajattelin aina, että ostaisimme opiskelujen jälkeen omakotitalon ja perustaisimme perheen maalle.

Toisin kuitenkin kävi. Vähän sattumien kautta päädyimme reilut kymmenen vuotta sitten muuttamaan Helsinkiin. Asuimme ensin Töölössä. Kun kasvava perheemme alkoi kaivata lisäneliöitä, siirryimme vähän väljemmille (lue: halvemmille) vesille. Ostimme ensiasuntomme Herttoniemenrannasta ja sillä tiellä olemme edelleen.

Löydän itseni edelleen välillä haaveilemasta omakotitalosta maaseudulla. Kai pelkään, että lapseni jäävät paitsi jostain sellaisesta hyvästä, mitä minulla oli lapsena. Lapsuusmuistoni liittyvät vahvasti luontokokemuksiin: hajuihin, makuihin ja tunnelmiin, joihin kaupungissa ei pääse samalla tavalla käsiksi. Maalla vuodenaikojen vaihtelut huomaa selvemmin, luonto tuoksuu voimakkaammin ja ulkona on hiljaisempaa. Tähdet tuikkivat kirkkaasti kaukana kaupungin valoista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Totuus kuitenkin on, ettei elämä kaupungissakaan ole hullumpaa. Pidän Helsingistä ja helsinkiläisyydestä on tullut luonteva osa identiteettiäni. Lähiölapsuus on ehkä erilaista kuin oma lapsuuteni, mutta ei se välttämättä ole huono asia. Eivät lapset osaa kaivata niitä asioita, joita itse tein lapsena. He elävät omaa lapsuuttaan.

Huomaan juurtuneeni esikoisen koulun aloituksen myötä yhä vahvemmin Herttoniemenrantaan. Kotikaupunginosamme on todella lapsiystävällinen hyvine päiväkoteineen, kouluineen ja leikkipuistoineen. Kaikki palvelut ovat käden ulottuvilla, joten arki on helppo saada rullaamaan. Kuopuksen päiväkotiin on matkaa noin 200 metriä ja esikoisen koulukin on alle puolen kilometrin päässä. Meidän molempien työmatka on lyhyt. Itä-Helsingissä on sitä paitsi kaunis luonto ja hyvät lenkkeilymahdollisuudet. Metsäänkään ei ole totuuden nimissä pitkä matka, vaikka sinne täytyykin erikseen lähteä.

Vaikka omat lapseni eivät pääse samalla tavalla liikkumaan päivittäin rakentamattomassa ympäristössä kuin itse lapsena pääsin, kehittyvät motoriset taidot onneksi kerrostaloyhtiöiden sisäpihoillakin. Ovikellomme soi tiuhaan, kun naapurin lapset hakevat meidän poikia ulos remuamaan. Toisaalta mahdollisuudet harrastaa eri liikuntalajeja ovat käsittämättömän monipuoliset. Jokaiselle lapselle löytyy ihan varmasti jotakin, jos vain osaa etsiä. Tällä hetkellä pojilla on kokeilussa parkour.

Olemme onnekkaita, sillä meidän on helppo tarjota lapsille maaseutukokemuksia, vaikka asummekin kaupungissa. Voimme helposti karata maalle, jos kaupunkielämä alkaa ahdistaa. Omat vanhempani asuvat edelleen lapsuudenkodissani. Kaikki kolme sisarustani asuvat maalla. Lisäksi meillä on yhteensä kolme mökkiä, joita saamme käyttää kuin omiamme.

On hienoa huomata, että kaupunkilaislapsenikin osaavat ammentaa rakentamattoman ympäristön tarjoamista mahdollisuuksista, ja tuntuvat todella nauttivan luonnosta. Syyslomalla muuten kuopuksen ykköstoive oli mennä metsäretkelle paistamaan makkaraa – ja tämän toiveen tietysti toteutimme.

❤ Lilli G (olen Instassa nimimerkillä lilligronroos)

 

 

 

 

Juoksukunnon ulosmittaus onnistui Åland Marathonilla

Juoksukunnon ulosmittaus onnistui Åland Marathonilla

Välillä elämässä kannattaa tehdä spontaaneja ratkaisuja. Vantaan puolimaratonilta jäi kaksi viikkoa sitten hampaankoloon sen verran, että halusin vielä uuden yrityksen. Vaihtoehtoja ei enää tässä vaiheessa vuotta ollut kovin monia, koska en halunnut lähteä lentomatkan päähän kisaamaan. Maarianhaminassa lauantaina 26.10. järjestettävä Åland Marathon tuntui sen verran kiinnostavalta vaihtoehdolta, että aloin etsiä itselleni matkaseuraa.

Juoksututtuni Sanna Kullberg innostui reissusta heti. Hän on juossut Åland Marathonin vuosia sitten nilkkoja myöten loskassa tarpoen ja oli valmis antamaan juoksutapahtumalle nyt uuden mahdollisuuden. Sanna ei vain lupautunut lähtemään matkaseuraksi, vaan tarjoutui myös toimimaan jäniksenäni. Kohtalaisen hyvä tarjous, sanoisin. 😀

Vantaan maratonin ja Åland Marthonin välillä oli vain kaksi viikkoa. Palautumisaika oli siis aika lyhyt. Otin nämä kaksi viikkoa liikunnan suhteen aika rennosti, jotta saisin maksimoitua palautumisen. Kunnolle ei ollut tässä välissä mitään tehtävissä, joten viisainta oli lähinnä pyrkiä pääsemään kisaan mahdollisimman tuoreilla jaloilla.

Viking Line Gabriella lähti Helsingin Katajanokan terminaalista perjantaina kello 17:15. Kävimme syömässä laivan buffetissa ja hakeuduimme hyttiin. Menimme ajoissa nukkumaan, koska laiva pysähtyi Maarianhaminan satamaan jo kello 4:30 aamuyöllä. Kävelimme reilun kilometrin matkan pitkin tyhjiä Maarianhaminan katuja hotelli Pommerniin, jonka aulatilan sohvilla saimme jatkaa vielä pari tuntia unia ennen aamupalaa (Kiitos Tapani Sivén tämän järjestämisestä). Söimme hotellissa runsaan aamupalan ja lähdimme sitten kohti kisakeskusta.

Tietty kaava tuntuu toistuvan kisavalmistautumisessani nyt vähän turhan usein. En sairasta muuten paljoakaan, mutta kisoja edeltävinä päivinä olen todella altis nappaamaan pöpöjä. Sain tälläkin kertaa kaktuksen kurkkuuni pari päivää ennen lähtöä ja olin hyvin epävarma siitä, kannattaisiko minun edes startata. Päätin kuunnella juoksijana paljon itseäni kokeneempaa Sannaa ja lähteä kokeilemaan, koska kurkkukipu oli hyvin lievä ja paikallinen. Alahengitysteissä ei ollut mitään oiretta ja vointini oli ihan normaali lukuun ottamatta tuntumaa kurkussa. Voisin aina keskeyttää, jos huomaisin, ettei olo ole normaali.

Näyttökuva 2019-10-27 kello 11.57.28.png
Reitti kiersi noin 4,7 km pituista lenkkiä. Puolimaratonilla se juostiin 4,5 kertaa. Reitti on virallisesti tarkistusmitattu vuonna 2017. Kuva: Åland Marathonin kotisivut

Maarianhaminassa oli ollut perjantai-iltana kova tuuli, mutta myrsky oli lauantaiaamuun mennessä siirtynyt Suomen mantereelle. Tämä oli onni. Åland Marathonin reitti on tuulisena päivänä haastava, koska se juostaan lähes kokonaan merenrannassa. Päivä oli kuitenkin hyvin sateinen, mikä aiheutti vähän päänvaivaa sopivan kisavarustuksen miettimisen suhteen.

Tapahtumassa oli puolimaratonin lisäksi matkavaihtoehtona myös maraton, 10 km ja 5 km. Kisakeskus sijaitsi Mariebadin kylpylässä noin kilometrin päässä kaupungin ydinkeskustasta. Maratonreitti oli 4,7 kilometrin pituinen ja puolimaratonilla se siis kierrettiin noin 4,5 kertaa. Reitti oli todella tasainen. Noin puolet reitistä oli asfalttia ja puolet hiekkatietä.

Minulla on ollut pitkään haaveena alittaa puolimaratonilla 1 tunti 35 minuuttia. Tänä syksynä on tuntunut ensi kertaa siltä, että alitus voisi olla mahdollinen, vaikkakin hyytyminen Vantaalla kaksi viikkoa sitten vähän söi uskoa itseeni. Vanhan ennätykseni 1:37:53 uskoin pystyväni kyllä rikkomaan, jos mitään kummallista ei sattuisi. Sovimme Sannan kanssa, että lähtisimme matkaan 1:35 alitukseen vaadittavalla 4:30 min/km vauhdilla. Siitä olisi varaa vaikka lopussa vähän hidastaa, ja olisin silti tiukasti ennätyksessä kiinni.

ÅlandMarathon3
Reitti oli todella tasainen. Puolet reitistä oli hiekkapohjaa, puolet asfalttia. Kuva: Åland Marathon

Kaikkien juoksumatkojen lähtö oli kello 11. Aamupäivästartti sopi minulle hyvin. Vantaalla iltapäivälähdössä painiskelin vatsavaivojen ja toistaalta myös energiavajeen kanssa. Kun lähtö on aikaisin, ei tarvitse kikkailla niin paljoa. Runsaan aamiaisen voimin pääsee jo pitkälle.

Juoksimme ensimmäisen kierroksen vierekkäin vauhtia etsien ja vähän väliä kuulumisia vaihtaen. Kurkkuun kertyi jonkin verran limaa, mutta muuten olo oli aivan terve. Olin helpottunut. Juoksuaskelkin keveni pikkuhiljaa ensimmäisten kilometrien aikana. Emme tainneet verrytellä ihan riittävästi kaatosateessa ennen starttia. Viiden ensimmäisen kilometrin vauhdit olivat 4:25, 4:32, 4:28, 4:32 ja 4:23.

Noin viiden kilometrin kohdalla Sanna kehoitti minua siirtymään hänen taakseen. ”Anna minun hoitaa työ. Seuraa vain perässä. Irtaudu ruumiistasi.” Päätin luottaa Sannan vauhdinpitoon ja siirryin katselemaan hänen selkäänsä. Annoin jalkojen tehdä työtä ajattelematta liikaa sitä, mitä oli edessäpäin. Laitoin jopa hihan kellon päälle. Kilometrien 6-10 vauhdit olivat 4:28, 4:36, 4:29, 4:31 ja 4:30 (nämä tarkistin vasta jälkeenpäin kisan jälkeen).

ÅlandMarathon2
Juoksimme ensimmäisen kierroksen Sannan kanssa vierekkäin, sitten siirryin Sannan taakse ja laitoin aivot off -asentoon. Vettä satoi, mutta onneksi tuuli oli vähäistä. Kuva: Åland Marathon

Moni on kertonut minulle, että Sanna on todella tarkka jänis. Tämä varmistui minulle viimeistään silloin, kun saimme ensimmäisen kympin väliajan: 45.01. Homma eteni täsmällleen suunnitelmien mukaan. Tiedän kokemuksesta, että puolimaraton juostaan kuitenkin vasta 15 kilometrin jälkeen. Seuraavan kierroksen keskittyisin vain pitämään juoksun rentona ja katselisin Sannan rytmikästä askeltamista edelläni. Sanna huuteli minulle kilometrien väliaikoja ja muisti vähän väliä kehua sitkeyttäni. Kilometrit etenivät yllättävän nopeasti, kun vain aivottomana seurasin johtajaani. Kilometrien 11-15 vauhdit olivat 4:29, 4:30, 4:33, 4:25 ja 4:31.

Kun lähdimme viimeiselle kierrokselle, juoksu ei tuntunut enää rennolta. Mitään seinää ei ollut tullut vastaan, mutta vauhdin pitäminen kävi selvästi haastavammaksi kilometri kilometriltä. Olin aiemmilla kierroksilla väistellyt vesilammikoita, mutta nyt juoksin niiden läpi, etten käyttäisi turhaa energiaa pomppimiseen. Sanna laski jäljellä olevia kilometrejä alaspäin ja tsemppasi. ”Jaksat mielettömän hyvin. Tämä on Lilli sun päiväsi!” Noilla pienillä lausahduksilla oli valtava vaikutus psyykeeni. Olisipa kisoissa aina joku kuiskimassa tsemppilauseita korvaani! Ehkä minun pitää opetella kuiskimaan niitä itse itselleni jatkossa.

Kun matkaa maaliin oli 3,5 kilometriä, pyysin Sannaa hidastamaan vähän vauhtia. Halusin varmistella, etten sippaisi ennen maalia. Halusin juosta ehjän juoksun. Sanna lupasi hidastaa. Juoksimme kuitenkin juuri reitin nopeinta osuutta, joten todellisuudessa pysyimmekin edelleen tavoitevauhdissa. Onneksi en tiennyt sitä. Oli helpottavaa ajatella, että vauhti hidastui. Tätä vauhtia kyllä jaksaisin maaliin.

Kaksi kilometriä ennen maalia jalat olivat jo aika painavat. Ei tuntunut yhtään hyvältä. Sinnittelin Sannan perässä sisulla. En halunnut luovuttaa, koska matkaa oli niin vähän jäljellä. Nyt tiesin jo, että vanha ennätys paranee, mutta en ollut koko viimeisen kierroksen aikana uskaltanut vilkaistakaan kelloon, joten en tiennyt tarkkaan, miten paljon vauhtimme oli hidastunut.

IMG-4554
Haaveilin jokaisen kierroksen päätteeksi hetkestä, jolloin saisin kääntyä tästä vasemmalle.

Viimeisen kilometritolpan jälkeen, Sannan selkä alkoi loitota. En vain pysynyt enää hänen kannoillaan. Päätin, etten päästä Sannaa ainakaan kauas. Tein hartiavoimin töitä verenmaku suussa. Psyykkasin itseäni. Tältä puolimaratonin viimeisellä kilometrillä pitääkin tuntua. Enää pari minuuttia ja sitten saisin hellittää. Olin saanut juosta hyvävointisena melkein koko matkan. Tämän tuskan kestäisin kyllä.

Parikymmentä metriä ennen maalia näin kellon. En ollut uskoa silmiäni. Ylitin maaliviivan ajassa 1:34:54! Minä tein sen! Halasimme Sannan kanssa pitkään. Sanna oli päättänyt pistää minut lopussa koville, koska hän tiesi, että pystyisin onnistuneella viimeisellä kilometrillä juuri ja juuri alittamaan tuon haamurajan. Todellisuudessa vauhtini ei hidastunut lopussa vähääkään, vaan Sanna itse otti pienen loppukirin. Se toimi! Viimeisten kuuden kilometrin vauhdit olivat 4:23, 4:29, 4:26, 4:31, 4:33 ja 4:28. Koko puolimaratonini keskivauhti oli tasan 4:30 min/km. Sanoisin, että jänis hoiti hommansa aika nappiin.

Olen saanut välillä kritiikkiäkin siitä, että jossittelen liikaa kisasuorituksiani. Olen aika kokematon kilpailija vielä, ja koen aika usein, etten saa puristettua itsestäni ihan kaikkea kisoissa. Minulla on vielä paljon opittavaa. Nyt ei jäänyt kyllä tippaakaan jossittelun varaa. Annoin aivan kaikkeni. Olen täydellisen tyytyväinen juoksuuni. Ajallisesti onnistuneen kisan lisäksi otimme naisten puolimaratonilla kaksoisvoiton. Kilpailimme kuitenkin eri sarjoissa, joten saimme molemmat tuulettaa onnistunutta juoksua korkeimmalla korokkeella.

IMG-4590
Tärkeintä ei ole voitto, vaan kaksoisvoitto. Oikeasti tärkeintä oli nappiin mennyt juoksu. Kiitos Sanna avusta! ❤

Jouduimme odottamaan palkintojenjakoa yli neljä tuntia, koska se järjestettiin vasta viideltä. Onneksi kisakeskus sijaitsi kylpylässä. Saunoimme ja lilluttelimme kylpylän altaissa kaikessa rauhassa. Sen jälkeen menimme vielä yläkertaan MassageNu -hierontakeskukseen palauttavaan magnesiumhierontaan. Taivaallista!

Koko reissusta jäi todella miellyttävä maku. Maarianhamina näyttäytyi meille hiljaisena, puhtaana ja erittäin lämminhenkisenä paikkana. Perille pääsi helposti laivalla, joskin Helsingistä käsin aikataulut olivat hieman haastavat (Saapuminen Maarianhaminaan klo 4:30 ja lähtö takaisin Helsinkiin klo 23:45). Åland Marathonia voi ehdottomasti suositella, jos miettii toimivaa ja nopeaa syysjuoksutapahtumaa. Sää saaristossa on lokakuun lopussa aina arvoitus, mutta elämässä pitää olla välillä vähän jännitystä.

❤ Lilli G (Instagramissa lilligronroos)

IMG-4597
Illalla maistui pitsa. Kävimme syömässä Diablo -pitseriassa.
IMG-4592
Hiljaiset kadut, autiot pihat. Lauantai-ilta Maarianhaminan keskustassa oli lähes aavemaisen rauhallinen.

Edit: Korjasin otsikon typon.

Kokemuksia Perhe on paras -leiriltä Vierumäeltä

Kokemuksia Perhe on paras -leiriltä Vierumäeltä

Pääsimme viettämään syysloman päätösviikonloppua Vierumäelle Perhe on paras -leirille. 4- ja 7-vuotiaat pojat saivat leirin synttärilahjaksi isovanhemmiltaan ja me pääsimme Veikon kanssa mukaan siipeilemään. Ihan mahtavaa!

Perhe on paras -leirejä on järjestetty jo 30 vuoden ajan. Suosio piilee varmasti lomailun helppoudessa. Leiripakettiin kuuluu majoituksen ja ruokailujen lisäksi erittäin monipuolinen valikoima erilaisia liikunta-aktiviteetteja koko viikonlopun ajalle. Ohjelma on suunniteltu yli 5-vuotiaille lapsille ikäryhmittäin. Aikuisille on tarjolla runsas valikoima erilaisia liikuntalajeja, kuten kahvakuulaa, maastopyöräilyä ja palloilua. Lisäksi viikonlopun aikana on mahdollisuus touhuta koko perheen kanssa yhdessä. Alle 5-vuotiaat lapset voi viedä erikseen maksulliseen Muksula -lapsiparkkiin. Liitin blogiin koko leiriviikonlopun ohjelmarungon (Muksula -ajat eivät ole näkyvissä ohjelmassa).

Perhe on paras -leiri-ilmoittautumisen yhteydessä voi valita joko opisto- tai hotellimajoituksen. Hotellimajoitus on opistomajoitusta hienompi. Opistomajoitus taas sijaitsee lähempänä Urheiluhallia, mikä on leirin keskuspaikka. Molemmissa vaihtoehdoissa on siis puolensa.

Meille isovanhemmat olivat varanneet majoituksen Vierumäki Resort Hotellissa. Huoneet olivat harmonisen kauniit ja siistit. Ikkunoista näkyi rauhoittavaa mäntymetsää. Lapset saivat nukkua toisessa huoneessa ja me saimme oman master bedroomin. Huoneita yhdisti väliovi. Aikuisten huoneessa kylpytakit, tohvelit ja kylpyamme toivat pientä luksuksen tuntua. Hotellihuoneiden ohella myös ruoka miellytti meitä. Hotelliravintolan buffetissa oli joka aterialla monipuolista ja maistuvaa ruokaa niin aikuisille kuin lapsillekin. Nakkeja ja pekonia ei tosin mielestäni olisi tarvinnut olla tarjolla Urheiluopiston aamiaisbuffetissa. Lapset olivat kyllä eri mieltä.

 

 

Perjantai

Leiri alkoi perjantaina puoliltapäivin ja päättyi sunnuntaina alkuiltapäivästä. Heti perjantai-iltapäivälle olisi ollut jo paljon erilaisia aktiviteettivaihtoehtoja. Meillä iltapäivä meni vähän ohi, koska jouduin lähtemään Päijät-Hämeen keskussairaalaan päivystykseen (ei siitä sen enempää). Pojat ehtivät onneksi kuitenkin uimaan Veikon kanssa.

Jäimme päivällisen jälkeen hotellihuoneelle kylpemään, vaikka tarjolla olisi ollut rantasaunaa ja makkaranpaistoa. Valitettavasti nelivuotias kuopus oli kovassa yskässä ja yritimme pedata terveempää seuraavaa päivää pitämällä illan rauhallisena. Olin itsekin poikki vaiherikkaasta päivästä, joten suurta hinkua iltamenoille ei ollut.

Näyttökuva 2019-10-20 kello 19.24.17.png
Perjantain ohjelma meni meidän perheeltä vähän ohi, vaikka tarjolla olisi ollut kaikenlaista kiinnostavaa.

Lauantai

Nukuimme pitkät ja meidän perheen mittakaavassa hyvät yöunet kuopuksen yskästä huolimatta. Heräsimme puoli kahdeksalta aamiaiselle ja ehdimme nipin napin yhdeksäksi Urheiluhallille aloittamaan päivän ohjelmaa. Seitsemänvuotiaalle esikoiselle oli aamupäivällä tarjolla ensin yleisurheilua ja sitten pallopelejä (jonne hän ei lopulta jaksanut yleisurheilun jälkeen osallistua). Kuopuksellekin olisi ollut tarjolla maksullinen Muksula -lapsiparkki, mutta hän oli sen verran kipeänä, että päätimme antaa Palomies Sami -ohjelmien hoitaa häntä. Itse menin TRX -tunnille. En ole ennen kokeillut TRX-nauhoja, joten halusin päästä hakemaan uusia vinkkejä. Tunti oli tehokas ja monipuolinen, joskin tällaisen diesel-veturin olisi pitänyt kyllä lämmitellä huolellisemmin ennen treeniä.

Näyttökuva 2019-10-20 kello 19.27.01
Lauantain ohjelma. Onnistuimme rakentamaan päivän siten, että ehdimme osallistua moniin aktiviteetteihin ilman kiireen tuntua.

Kuten yllä olevasta ohjelmasta näkyy, aamupäivän aikana aikuisille oli ohjelmassa vaikka mitä kiinnostavaa. Veikko kävi TRX -tuntini jälkeen kahvakuulatunnilla ja sillä välin minä tein lyhyen juoksutreenin Urheiluhallin sisäradalla. Emme ahmineet muita aikuisten aktiviteetteja, koska lapset ovat vielä pieniä ja he kaipasivat selvästi perheen yhteistä puuhastelua. Lisäksi kuopuksen sairaus hidasti menoa. Pienikin riehaantuminen aiheutti hänelle yskäkohtauksen.

IMG-4428
Leirillä oli mahtavaa se, miten monipuolisesti lapset pääsivät kokeilemaan kaikkea.  Erityisen paljon leiristä sai irti ekaluokkalainen. Nelivuotias oli vielä liian pieni osallistumaan lasten aktiviteetteihin.

Lounaan jälkeen kuopuksen oli tarkoitus lähteä metsäretkelle makkaranpaistoon Veikon kanssa, mutta kylpy ja päiväunet veivät voiton metsäretkestä. Minä suuntasin esikoisen kanssa Volttiareenalle vapaavuorolle ja uimaan. Uinti ei kuulunut leirin hintaan, mutta esikoinen on siitä nyt niin innoissaan, että menimme silti. Ison altaan radat oli varattu uimaseuran treeneihin ja kylpyläosastolla oli ruuhkaa. Lilluimme lämpimässä porealtaassa antaumuksella ja lisäksi heittelin sukeltamista rakastavalle esikoiselle renkaita. Uinnin jälkeen kävimme tekemässä pienen välikuoleman hotellihuoneessa, jotta jaksoimme lähteä vielä tunniksi pelaamaan koko perheen voimin pickle ballia.

IMG-4458
Pickle ball on mainio mailapeli lapsen kanssa pelattavaksi, koska mailan varsi on lyhyt ja pallon liike kohtalaisen hidas.

 

Myöhäisen päivällisen jälkeen olimme kaikki valmiita nukkumaan. Nukahdin ihanaan pehmeään sänkyyn vain herätäkseni parin tunnin päästä kuopuksen huutoon. Yskä ja korvakipu pitivät häntä ja samalla minua ja Veikkoa hereillä lähes koko aamuyön. Onneksi esikoisella on hyvät unenlahjat.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamuun heräsin kuin tynnyrin pohjalta. Olin torkkunut yöni puolen tunnin – tunnin pätkissä vaihtelevissa asennoissa. Edes laadukas hotellihuone ei takaa hyviä yöunia, kun lapsi sairastaa. Olin niin puhki, että päätin ottaa päivän rauhassa. Veikko lähti aamupalan jälkeen parkouriin ja esikoinen mailapelitunnille. Me kulutimme kuopuksen kanssa aikaa Urheiluhallin leikkialueella ja pituushyppypaikalla.

Näyttökuva 2019-10-20 kello 19.44.12
Sunnuntain ohjelma. Olin itse niin väsynyt valvotun yön jälkeen, että otin suosiolla kuopuksen vahtivuoron ja päästin Veikon urheilemaan.

Kun mailapelit ja parkourit olivat ohi, lähdimme vielä Volttiareenalle. Kuopuskin intoutui hetkeksi riehumaan virikkeellisessä ympäristössä, enkä minä malttanut häntä kieltää. Vierumäen Volttiareena on lapsen paratiisi. Tuli todettua sekin, että 37-vuotias 193-senttinen istumatyötä tekevä normaaliarjessa vähän liikkuva miehenikin on aika ketterä sille päälle sattuessaan. Minä taidan olla meidän perheen kömpelys. 😀 

IMG_4464
Urheiluhallin reunalta löytyi pieni leikkitila, jonne kuopus rakensi auton sillä välin, kun esikoinen oli mailapelitunnilla. 

 

Olimme varanneet meille vielä paikat alkuiltapäivän telinevoimisteluun, mutta edellisen yön unettomuus painoi. Lisäksi kannoin huolta kuopuksen voinnista. Ensi viikolla ei olisi varaa olla kotona sairaan lapsen kanssa. Päätimme siis lähteä lounaan jälkeen kohti kotia.

Vaikka Perhe on paras -leiriämme varjosti kuopuksen sairastaminen, kokemus oli silti todella hyvä. On vaikea kuvitella parempaa paikkaa viettää aktiivileiriä lasten kanssa. Vierumäen urheiluopisto tarjoaa monipuoliset mahdollisuudet liikunnan harrastamiseen. Leirin ohjelmarunko oli toimiva ja ohjaajat olivat ammattitaitoisia. Kaikesta paistoi läpi se, että Perhe on paras -leiriä toteutetaan vuosien kokemuksella. 

En ollut ladannut suuria odotuksia oman treenini suhteen ja itse asiassa kahden puolimaratonstartin välinen viikonloppu oli syytäkin ottaa maltilla.  Uskon, että saamme leiristä vielä enemmän irti sitten, kun lapset vielä hieman kasvavat. Jo vuoden päästä myös kuopus pääsee osallistumaan lapsille suunnattuun ohjelmaan, jolloin meille aikuisille jää entistä enemmän aikaa omiin aktiviteetteihin. Tästä taitaa tulla meille syyslomatraditio. Iso kiitos Ullis ja Kaj, tämä oli ihan paras lahja! ❤

Tässä vielä linkki Perhe on paras -leirin lisätietoihin (linkki)

Instaprofiilini (lilligronroos) tallennetuista tarinoista löytyy vielä kuva- ja videoraportti meidän perheen leiristä.

IMG_4447
Kiitos Vierumäki ja Perhe on paras -leiri! Until next time.

Edit: Pientä tekstin ulkoasun muokkausta 21.10.2019 klo 7:00.

 

Epäonninen ennätysjahti – Vantaan puolimaratonin kisaraportti

Epäonninen ennätysjahti – Vantaan puolimaratonin kisaraportti

Kävin juoksemassa Vantaan maratonilla puolimaratonin viime lauantaina.  Tarkoitukseni oli lähteä rikkomaan entistä puolimaratonennätystäni, joka on 1:37:53. Tiesin tavoitteen olevan realistinen, vaikka olinkin joutunut jättämään viimeisen kuukauden treenit vähiin sairastelun ja muiden elämän kuormitustekijöiden vuoksi.

Vantaan maratonin lähtö sijaitsee Tikkurilan urheilupuistossa ja reitti kiertää 10,5 kilometrin lenkkiä lähinnä kevyen liikenteen väyliä. Suurin osa reitistä on asfalttia. Ylämäkiä ei juurikaan ole, joten reittiä pidetään nopeana. Vaikka tänäkin vuonna osallistujia oli yli 1600, tapahtumassa on enemmän pienen kylätapahtuman kuin massamaratonin tuntua. Silti järjestelyt ovat huipputasoa. Kaikesta huomaa, että Vantaan maratonia on tekemässä kokenut tekijäkaarti.

Puolimaratonin lähtö oli vasta kahdelta, mutta lähdin kotoa jo yhdeksän jälkeen. Olin luvannut hoitaa seuramme maratonviestijoukkueiden numeroiden jaon. Kisapaikalla hengailu tuntui kivalta vaihtoehdolta kotona kököttämisen sijaan, koska tiesin, että paikan päällä olisi paljon juoksututtuja. Ajattelin, että jännittäisin kisaa vähemmän, jos minulla olisi muuta ajateltavaa aamupäivällä. Alkuiltapäivä on minulle oikeastaan kaikkein vaikein lähtöaika kisaan. Jännityksen ohella ongelmana on energiansaannin optimointi. Aamupalalla ei pärjää, mutta kunnon lounasta ei voi syödä. Herkkävatsaiselle aikamoista tasapainoilua, kun koneistossa pitäisi olla riittävästi energiaa, mutta silti vatsan pitäisi kestää kisavauhtista juoksua.

Sää oli aamulla epävakainen, joten pakkasin kassin täyteen erilaisia vaihtoehtoisia kisavaatteita. Oli pitkää housua ja shortsia, pitkää paitaa ja t-paitaa, pantaa, buffihuivia, sormikkaita ja eripituisia sukkia. Oli luvattu noin kymmentä astetta lämmintä, mutta tekisin päätökseni juoksuvarusteista vasta kuultuani ensimmäisten maratonviestiläisten kokemuksia todellisesta lämpötilasta.

 

Rupattelin juoksututtujen kanssa sekä kannustin maratoonareita ja viestiläisiä puoleen päivään asti, sitten vetäydyin keskittymään omaan juoksuun. Olin syönyt kymmeneltä välipalaa ja kahdeltatoista otin totuttuun tapaan kaksi Imodium -tablettia, mikä yleensä rauhoittaa vatsani kisoissa. Laitoin napit korville ja menin tekemään tutut kehonhuoltorutiinit.

Sää kirkastui ja sadekuuroja tuli enää vain harvakseltaan puolen päivän jälkeen. Ilma oli viime viikkoihin nähden yllättävän lämmin. Valitsin kisavarustukseksi t-paidan, shortsit ja kompressiosukat. Ostin viime hetken paniikissa vielä irtohihat, koska en pidä palelemisesta ennen lähtöä. Hihat voisin sitten heittää pois kesken matkan tarvittaessa.

Lähdin yhdeltä lyhyelle verkkalenkille seurakaverien kanssa, tein muutaman aukivedon ja venyttelin läpi tutut dynaamiset venytykset, jotka yleensäkin teen ennen kovia juoksuja. Kävin vessassa ja hakeuduin lähtöalueelle odottelemaan.

Olin päättänyt lähteä juoksemaan alle 4:30 min/km vauhtia ja jatkaa niin pitkään kuin jaksan. Jos vauhti tuntuisi jo alussa liian kovalta, tietysti hidastaisin. Juoksu tuntui kuitenkin todella helpolta ja rennolta. Positiivinen puoli edellisten viikkojen vähäisellä harjoittelulla oli se, että keho oli hyvin palautunut. Ensimmäisen kilometrin väliaika oli 4:23, seuraavien 4:25, 4:23, 4:28, 4:26, 4:25, 4:29, 4:26, 4:29 ja 4:28. Itsevarmuus omaan kuntoon kasvoi matkan edetessä, koska jalat toimivat kuin unelma. Samanvauhtista porukkaa oli juuri sopivasti – ei ruuhkaksi asti mutta kuitenkin niin, että sain koko ajan tuijotella jonkun edessäjuoksijan selkää. 

Noin yhdeksän kilometrin kohdalla huolestuin. Vatsa alkoi ilmoitella itsestään. Vatsa ei ollut tuntunut ihan normaalilta ennen lähtöäkään, mutta laitoin sen jännityksen piikkiin. Yritin ajatella muita asioita ja psyykata näin vatsaoireilun pois. Pieni huoli tilanteen etenemisestä kuitenkin hiipi takaraivoon. 

IMG_4294
Puolimatkassa maalialueella oli paljon tuttuja kannustamassa ja siksi hymy oli herkässä. Hetki puolimatkan jälkeen oli vitsit vähissä.

Unohdin hetkeksi vatsan tilanteen, kun saavuin maalialueen läheisyyteen ja ihanat seurakaverit kannustivat kovaäänisesti. Heitin hihat pois ja painelin seuraavalle kierrokselle. Vaikka puolimatkan kannustus boostasi juoksua, alkoi voimistua ärsyttävä tietoisuus siitä, että vatsa ei ollut kunnossa. Juoksun rentous muuttui selviytymistaisteluksi. Kilometrit 11-13 menivät tasaisen varmasti väliajoilla 4:23, 4:28 ja 4:32, vaikka keskityin enemmän vatsan rauhoittamiseen kuin juoksemiseen. 

Aloin olla jo epätoivoinen, kun reitin ensimmäistä huoltopistettä ei näkynyt. Olin varma, että se oli ollut ensimmäisellä kierroksella lähempänä! En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin joutunut odottamaan huoltopisteelle saapumista yhtään pidempään. Ryntäsin bajamajaan. Päätin yrittää rauhoittua ja olla siellä niin pitkään kuin tarve vaatisi. Nyt mentäisiin yhden pysähdyksen taktiikalla. Ärsytti, kun kuulin kuinka muiden juoksijoiden askeleet läpsyttivät ohitseni. Kului minuutti ja siellä minä istuin edelleen. Kului melkein kokonainen toinen minuutti ennen kuin pääsin ryntäämään takaisin reitille.

Seuraavan kilometrin väliaika oli 6:19. Harmitti vietävästi. Yritin kuitenkin psyykata itseäni vielä jatkamaan tavoitevauhtia. Voisin edelleen päästä lähelle vanhaa ennätystäni. Kilometrit 15-16 sain pidettyä vauhtia päällä, väliajat 4:24 ja 4:33. Sitten energiat alkoivat loppua ja askel painaa. En ollut uskaltanut ottaa mitään suuhuni juoksun aikana. Suuta kuivasi ja jalkojen voimat alkoivat ehtyä. Seuraavaan kilometriin käytin aikaa 4:41 minuuttia. 

Vatsa oli onneksi rauhoittunut vessareissun ansiosta, joten kaivoin housuntaskustani Dexalin pastillin. Yritin olla tukehtumatta sokerijauhoon kuivassa suussani. Kirosin, etten ollut bajamajareissun yhteydessä hörpännyt huoltopisteellä nestettä. Seuraavaa huoltopistettä odotinkin sitten melkein yhtä hartaasti kuin edellistä, mutta nyt siksi, että tarvitsisin kurkkuun kostuketta, jotta saisin viimeisetkin sokerimössöt liukenemaan kitalaestani. 

Juomapiste tuli ja meni ja otin vielä toisen Dexalin pastillin. Kilometrien 18-20 väliajat olivat 4:34, 4:45 ja 4:46. Energioiden loppumisen ohella vauhtia hidasti varmasti myös viimeisten viikkojen vähäiset juoksukilometrit. Toisaalta jouduin tekemään paljon töitä pitääkseni pääni kasassa vessaepisodin aiheuttaman pettymyksen vuoksi. Mitä väliä, mitä vauhtia juoksin, kun olin joka tapauksessa hävinnyt tavoitevauhdista jo kaksi minuuttia? 

Viimeisellä kilometrillä vauhti kiihtyi takaisin lähelle tavoitevauhtia (4:34 min). Maali tuli lopulta vastaan nopeasti. Maalisuoralla sain vielä irrotettua kunnon loppukirin. Loppuaika oli 1:38:14.

IMG_4295

Jäin vain parikymmentä sekuntia ennätyksestäni, vaikka jouduin tekemään parin minuutin pysähdyksen vessaan. Juoksu tuntui aivan viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta rennolta ja vahvalta. Loppuvaiheen vauhdin hiipumista osasin vähän odottaa, sillä pitkät ja raskaat treenit jäivät vähiin viimeisen kuukauden ajalta. Olisi ollut ihme, jos viimeisten viikkojen löysäily ei olisi vaikuttanut juoksuun mitenkään. Kisoissa mitataan toisaalta aina myös mentaalista puolta ja siinä minulla on vielä paljon opittavaa. 

Kisasta jäi sen verran hampaankoloon, että harkitsen vielä parin viikon päästä juostavaa Åland Marathonia, jos vaan kelit pysyvät siedettävinä. Tiedän, että hyvänä päivänä minun on mahdollista nipistää ennätyksestäni pari minuuttia pois, jos vain saan vatsan pysymään rauhallisena juoksun ajan.

Jokaisesta kisasta oppii jotain, meni kisa sitten hyvin tai huonosti. Ehkä itse sain tästä kisasta itsevarmuutta siihen, että minulla on todella mahdollisuudet parantaa puolimaratonennätystäni, kunhan vaan saan juostua kunnon mukaisen suorituksen.  Jatkossa pitää miettiä entistä tarkemmin, miten saan pidettyä vatsan tasapainossa ilman, että energiat loppuvat kesken matkan. Nyt kävi näin. Ensi kerralla olen ehkä matkassa paremmalla onnella.

Kuvista kiitos Soile Prusille!

-Lilli G (Instassa lilligronroos)