Epäonninen ennätysjahti – Vantaan puolimaratonin kisaraportti

Epäonninen ennätysjahti – Vantaan puolimaratonin kisaraportti

Kävin juoksemassa Vantaan maratonilla puolimaratonin viime lauantaina.  Tarkoitukseni oli lähteä rikkomaan entistä puolimaratonennätystäni, joka on 1:37:53. Tiesin tavoitteen olevan realistinen, vaikka olinkin joutunut jättämään viimeisen kuukauden treenit vähiin sairastelun ja muiden elämän kuormitustekijöiden vuoksi.

Vantaan maratonin lähtö sijaitsee Tikkurilan urheilupuistossa ja reitti kiertää 10,5 kilometrin lenkkiä lähinnä kevyen liikenteen väyliä. Suurin osa reitistä on asfalttia. Ylämäkiä ei juurikaan ole, joten reittiä pidetään nopeana. Vaikka tänäkin vuonna osallistujia oli yli 1600, tapahtumassa on enemmän pienen kylätapahtuman kuin massamaratonin tuntua. Silti järjestelyt ovat huipputasoa. Kaikesta huomaa, että Vantaan maratonia on tekemässä kokenut tekijäkaarti.

Puolimaratonin lähtö oli vasta kahdelta, mutta lähdin kotoa jo yhdeksän jälkeen. Olin luvannut hoitaa seuramme maratonviestijoukkueiden numeroiden jaon. Kisapaikalla hengailu tuntui kivalta vaihtoehdolta kotona kököttämisen sijaan, koska tiesin, että paikan päällä olisi paljon juoksututtuja. Ajattelin, että jännittäisin kisaa vähemmän, jos minulla olisi muuta ajateltavaa aamupäivällä. Alkuiltapäivä on minulle oikeastaan kaikkein vaikein lähtöaika kisaan. Jännityksen ohella ongelmana on energiansaannin optimointi. Aamupalalla ei pärjää, mutta kunnon lounasta ei voi syödä. Herkkävatsaiselle aikamoista tasapainoilua, kun koneistossa pitäisi olla riittävästi energiaa, mutta silti vatsan pitäisi kestää kisavauhtista juoksua.

Sää oli aamulla epävakainen, joten pakkasin kassin täyteen erilaisia vaihtoehtoisia kisavaatteita. Oli pitkää housua ja shortsia, pitkää paitaa ja t-paitaa, pantaa, buffihuivia, sormikkaita ja eripituisia sukkia. Oli luvattu noin kymmentä astetta lämmintä, mutta tekisin päätökseni juoksuvarusteista vasta kuultuani ensimmäisten maratonviestiläisten kokemuksia todellisesta lämpötilasta.

 

Rupattelin juoksututtujen kanssa sekä kannustin maratoonareita ja viestiläisiä puoleen päivään asti, sitten vetäydyin keskittymään omaan juoksuun. Olin syönyt kymmeneltä välipalaa ja kahdeltatoista otin totuttuun tapaan kaksi Imodium -tablettia, mikä yleensä rauhoittaa vatsani kisoissa. Laitoin napit korville ja menin tekemään tutut kehonhuoltorutiinit.

Sää kirkastui ja sadekuuroja tuli enää vain harvakseltaan puolen päivän jälkeen. Ilma oli viime viikkoihin nähden yllättävän lämmin. Valitsin kisavarustukseksi t-paidan, shortsit ja kompressiosukat. Ostin viime hetken paniikissa vielä irtohihat, koska en pidä palelemisesta ennen lähtöä. Hihat voisin sitten heittää pois kesken matkan tarvittaessa.

Lähdin yhdeltä lyhyelle verkkalenkille seurakaverien kanssa, tein muutaman aukivedon ja venyttelin läpi tutut dynaamiset venytykset, jotka yleensäkin teen ennen kovia juoksuja. Kävin vessassa ja hakeuduin lähtöalueelle odottelemaan.

Olin päättänyt lähteä juoksemaan alle 4:30 min/km vauhtia ja jatkaa niin pitkään kuin jaksan. Jos vauhti tuntuisi jo alussa liian kovalta, tietysti hidastaisin. Juoksu tuntui kuitenkin todella helpolta ja rennolta. Positiivinen puoli edellisten viikkojen vähäisellä harjoittelulla oli se, että keho oli hyvin palautunut. Ensimmäisen kilometrin väliaika oli 4:23, seuraavien 4:25, 4:23, 4:28, 4:26, 4:25, 4:29, 4:26, 4:29 ja 4:28. Itsevarmuus omaan kuntoon kasvoi matkan edetessä, koska jalat toimivat kuin unelma. Samanvauhtista porukkaa oli juuri sopivasti – ei ruuhkaksi asti mutta kuitenkin niin, että sain koko ajan tuijotella jonkun edessäjuoksijan selkää. 

Noin yhdeksän kilometrin kohdalla huolestuin. Vatsa alkoi ilmoitella itsestään. Vatsa ei ollut tuntunut ihan normaalilta ennen lähtöäkään, mutta laitoin sen jännityksen piikkiin. Yritin ajatella muita asioita ja psyykata näin vatsaoireilun pois. Pieni huoli tilanteen etenemisestä kuitenkin hiipi takaraivoon. 

IMG_4294
Puolimatkassa maalialueella oli paljon tuttuja kannustamassa ja siksi hymy oli herkässä. Hetki puolimatkan jälkeen oli vitsit vähissä.

Unohdin hetkeksi vatsan tilanteen, kun saavuin maalialueen läheisyyteen ja ihanat seurakaverit kannustivat kovaäänisesti. Heitin hihat pois ja painelin seuraavalle kierrokselle. Vaikka puolimatkan kannustus boostasi juoksua, alkoi voimistua ärsyttävä tietoisuus siitä, että vatsa ei ollut kunnossa. Juoksun rentous muuttui selviytymistaisteluksi. Kilometrit 11-13 menivät tasaisen varmasti väliajoilla 4:23, 4:28 ja 4:32, vaikka keskityin enemmän vatsan rauhoittamiseen kuin juoksemiseen. 

Aloin olla jo epätoivoinen, kun reitin ensimmäistä huoltopistettä ei näkynyt. Olin varma, että se oli ollut ensimmäisellä kierroksella lähempänä! En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin joutunut odottamaan huoltopisteelle saapumista yhtään pidempään. Ryntäsin bajamajaan. Päätin yrittää rauhoittua ja olla siellä niin pitkään kuin tarve vaatisi. Nyt mentäisiin yhden pysähdyksen taktiikalla. Ärsytti, kun kuulin kuinka muiden juoksijoiden askeleet läpsyttivät ohitseni. Kului minuutti ja siellä minä istuin edelleen. Kului melkein kokonainen toinen minuutti ennen kuin pääsin ryntäämään takaisin reitille.

Seuraavan kilometrin väliaika oli 6:19. Harmitti vietävästi. Yritin kuitenkin psyykata itseäni vielä jatkamaan tavoitevauhtia. Voisin edelleen päästä lähelle vanhaa ennätystäni. Kilometrit 15-16 sain pidettyä vauhtia päällä, väliajat 4:24 ja 4:33. Sitten energiat alkoivat loppua ja askel painaa. En ollut uskaltanut ottaa mitään suuhuni juoksun aikana. Suuta kuivasi ja jalkojen voimat alkoivat ehtyä. Seuraavaan kilometriin käytin aikaa 4:41 minuuttia. 

Vatsa oli onneksi rauhoittunut vessareissun ansiosta, joten kaivoin housuntaskustani Dexalin pastillin. Yritin olla tukehtumatta sokerijauhoon kuivassa suussani. Kirosin, etten ollut bajamajareissun yhteydessä hörpännyt huoltopisteellä nestettä. Seuraavaa huoltopistettä odotinkin sitten melkein yhtä hartaasti kuin edellistä, mutta nyt siksi, että tarvitsisin kurkkuun kostuketta, jotta saisin viimeisetkin sokerimössöt liukenemaan kitalaestani. 

Juomapiste tuli ja meni ja otin vielä toisen Dexalin pastillin. Kilometrien 18-20 väliajat olivat 4:34, 4:45 ja 4:46. Energioiden loppumisen ohella vauhtia hidasti varmasti myös viimeisten viikkojen vähäiset juoksukilometrit. Toisaalta jouduin tekemään paljon töitä pitääkseni pääni kasassa vessaepisodin aiheuttaman pettymyksen vuoksi. Mitä väliä, mitä vauhtia juoksin, kun olin joka tapauksessa hävinnyt tavoitevauhdista jo kaksi minuuttia? 

Viimeisellä kilometrillä vauhti kiihtyi takaisin lähelle tavoitevauhtia (4:34 min). Maali tuli lopulta vastaan nopeasti. Maalisuoralla sain vielä irrotettua kunnon loppukirin. Loppuaika oli 1:38:14.

IMG_4295

Jäin vain parikymmentä sekuntia ennätyksestäni, vaikka jouduin tekemään parin minuutin pysähdyksen vessaan. Juoksu tuntui aivan viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta rennolta ja vahvalta. Loppuvaiheen vauhdin hiipumista osasin vähän odottaa, sillä pitkät ja raskaat treenit jäivät vähiin viimeisen kuukauden ajalta. Olisi ollut ihme, jos viimeisten viikkojen löysäily ei olisi vaikuttanut juoksuun mitenkään. Kisoissa mitataan toisaalta aina myös mentaalista puolta ja siinä minulla on vielä paljon opittavaa. 

Kisasta jäi sen verran hampaankoloon, että harkitsen vielä parin viikon päästä juostavaa Åland Marathonia, jos vaan kelit pysyvät siedettävinä. Tiedän, että hyvänä päivänä minun on mahdollista nipistää ennätyksestäni pari minuuttia pois, jos vain saan vatsan pysymään rauhallisena juoksun ajan.

Jokaisesta kisasta oppii jotain, meni kisa sitten hyvin tai huonosti. Ehkä itse sain tästä kisasta itsevarmuutta siihen, että minulla on todella mahdollisuudet parantaa puolimaratonennätystäni, kunhan vaan saan juostua kunnon mukaisen suorituksen.  Jatkossa pitää miettiä entistä tarkemmin, miten saan pidettyä vatsan tasapainossa ilman, että energiat loppuvat kesken matkan. Nyt kävi näin. Ensi kerralla olen ehkä matkassa paremmalla onnella.

Kuvista kiitos Soile Prusille!

-Lilli G (Instassa lilligronroos)

Viestijuoksu – parasta lääkettä maraton bluesiin

Viestijuoksu – parasta lääkettä maraton bluesiin

Olen kärsinyt Tallinnan maratonin jälkeen jonkin asteisesta maraton bluesista. Treenasin Tallinnaan pitkäjänteisesti ja paljon, ja juoksu sujui suunnitelmien mukaan alle kolmeen ja puoleen tuntiin. Kotiin palattuani elämääni määrittelivät parin viikon ajan lasten sairastelut (= jumalaton univaje) sekä ylioppilaskirjoituksista johtuva työkuorma. Keho on ollut väsynyt, eikä juoksu ole maistunut tippaakaan.

Kun juoksuseurani Helsingin juoksijat päätti ilmoittaa joukkueita Vantaan maratonin maratonviestiin, en malttanut olla ilmoittautumatta mukaan. Maratonviestissä maraton jaetaan neljään, jolloin jokaisen joukkueen jäsenen juoksumatkaksi tulee 10,5 kilometriä. Laskeskelin, että ehdin palautua hyvin maratonista ennen maratonviestiä, koska Tallinnan ja Vantaan maratonien välillä oli 5 viikkoa. Juoksuvireestä ei silti voinut puhua. Valmistautumiseni varttimaratoniin sisälsi yhden treenin, 3 x 1000 metrin vedot kaksi päivää ennen kisaa.

Juoksin kolmannen osuuden toisessa naisten joukkueessamme. En tiennyt kympin juoksukunnostani paljoakaan lähtiessäni matkaan. Toisaalta luotin siihen, että kuukauden takainen maratonkunto kantaa ainakin jonkinlaiseen suoritukseen. Päätin juosta osuuteni fiilispohjalta samalla varmistaen, etteivät sykkeet nouse yli anaerobisen kynnyksen.

Kuvan mahdollinen sisältö: 10 henkilöä, hymyileviä ihmisiä, ihmiset seisovat ja ulkoilma
Rakkaita juoksukavereita. Yhteisöllisyys oli meidän juoksuseurassa päivän sana Vantaan maratonilla. Kuva: Vantaan maraton

Lähdin matkaan innoissani johtoasemastamme ja ensimmäisen kilometrin vauhti oli aivan liian kova kuntotasooni nähden, vähän yli 4 min/km. Loppumatka olikin sitten taistelua sippaamista vastaan. Vantaan maraton on kuuluisa nopeasta reitistä, mutta kympin juoksussa pienetkin ylämäet tuntuivat pahalta ja hidastivat vauhtia. Kirosin jokaisen ylämäen. Psyykkasin itseäni ajattelemalla, että kanssani juoksevat maratoonarit ovat taivaltaneet jo yli puolimaratonin verran ja että heistä tuntuu varmaan vielä pahemmalta, kunnes tajusin, että heille 4:20-4:30 min/km vauhti on aerobisen kynnyksen tienoilla, kun itse painelin lähellä anaerobista kynnystä.

Vaikka jalat olivat tukkoiset ja tein matkalla kuolemaa, selvitin varttimaratonini ihan kelpo ajassa 47:16. Voitimme naisten maratonviestin ajalla 3:08:02. Juoksujoukkueessani oli mukana Virpi Taipale, Essi Kilpeläinen ja Sari Taipale. Kakkosena maaliin saapui hienosti meidän seuran toinen naisten viestijoukkue.

Päällimmäisenä Vantaan maratonista jäi käteen se mieletön fiilis, mikä juoksutapahtumissa on läsnä. Vantaalla tuntui olevan erityisen lämminhenkinen tunnelma. Viestijuoksu Vantaan maratonilla oli minulle todella yhteisöllinen kokemus. On mahtavaa kuulua porukkaan.

Vantaan maraton tarjosi minulle oivaa terapiaa maraton bluesiin. Maratonviestin jälkeen olen taas saanut kiinni treenaamisesta. Pikku hiljaa on aika katsella eteenpäin kohti uusia tavoitteita. Aion ensi keväänä keskittyä parantamaan kympin ja puolimaratonin aikojani. Täysipitkälle matkalle en lähde ennen kuin saan lonkkani täysin kivuttomaksi.

Vantaan voittajat
Onnelliset voittajat. Viestijuoksu oli parasta sielunhoitoa maratonin jälkeiseen bluesiin.