Muutosten vuosikymmen

Muutosten vuosikymmen

Päätinpä minäkin kerrata blogiin asioita, jotka tekivät edellisestä vuosikymmenestä elämässäni merkittävän. Postauksesta tuli pitkä, koska vuosikymmeneen on mahtunut mieletön määrä tärkeitä elämäntapahtumia. Tästäkin tekstistä jäi pois vaikka mitä, koska oli pakko priorisoida.

Olen valmistunut, mennyt naimisiin ja tullut äidiksi. Olen löytänyt juoksun uudestaan. Olen kokenut valtavaa onnellisuutta, mutta myös uupumusta ja riittämättömyyden tunnetta. Pikkuhiljaa olen oppinut hallitsemaan tätä palettia, mikä minulla edessäni on. Se on vaatinut paljon työtä.

Vuonna 2010 tapahtui kaksi suurta asiaa elämässäni. Valmistuin liikuntatieteiden maisteriksi maaliskuussa ja menimme Veikon kanssa naimisiin joulukuussa. Tein liikunnan ja terveystiedon opettajan töitä vuoden aikana kahdessa eri koulussa Helsingissä ja lisäksi ohjasin ryhmäliikuntatunteja. En juurikaan juossut plantaarifaskiitin (kantakalvon tulehdus) takia. Sen sijaan vietin runsaasti aikaa klubeilla dancehall -bileissä. Veikolla oli dj-keikkoja melkein joka viikonloppu ja minä kävin klubeilla tanssimassa sieluni kyllyydestä. Kävin myös tanssitunneilla. Dancehall -musiikin ympärille muodostui valtavan ihana yhteisö. Osan kanssa olen ystävä vieläkin.

Vuonna 2011 matkustimme vaihto-oppilasvuoteni maisemiin Kaliforniaan. Olin vaihdossa Etelä-Kaliforniassa Imperial Valleyssä vuosina 1999-2000, ja nyt oli ihana palata muistoihin Veikon kanssa. Ajoimme aavikolla, vuoristossa ja merenrantateillä kuunnellen country-musiikkia radiosta. Pääsin näyttämään Veikolle kaiken sen, mistä olin kertonut. Sain kesällä ensimmäisen vakituisen työpaikkani Espoosta. Pääsin uudessa työssä opettamisen lisäksi kehittämään tanssilinjaa espoolaiseen kouluun. Vuosi oli innostava ja opettavainen, vaikkakin työntäyteinen. Plantaarifaskiitti piti otteessaan, enkä edelleenkään oikein pystynyt juosta. Sen sijaan pelasin pesäpalloa ja pipolätkää, sekä tanssin. Aloimme haaveilla lapsesta. Matkustimme jouluksi Saksaan, koska Veikolla oli siellä keikkoja.

Vuoden 2012 tammikuussa sain tietää olevani raskaana. Kevät oli ihanaa aikaa, kun raskaus pikkuhiljaa eteni. Olin todella valmis tulemaan äidiksi. Otin kaiken ilon irti tulevasta ihmeellisestä elämänvaiheesta. Pysyin loppuraskauteen asti aika hyvässä fyysisessä kunnossa. Kävin kävelyillä, vesijuoksemassa ja kuntosalilla. Tunsin hehkuvani. Poika syntyi syyskuussa ja sekoitti meidän molempien maailman. Syksy kului ihanassa vauvakuplassa. Imetin, kävin kävelyillä ja leivoin omenapiirakkaa. Iltaisin ihmettelimme yhdessä onneamme. Hormoneilla taisi olla osuutta asiaan.

Vuoden 2013 tammikuussa huomasin sattumalta työpaikkailmoituksen. Helsinkiläiseen lukioon haettiin liikunnan ja terveystiedon lehtoria. Päätin hetken mielijohteesta laittaa hakemuksen menemään, koska koulu vaikutti kaikin puolin kiehtovalta. Pääsin haastatteluun ja yllätyksekseni tulin myös valituksi. Vaikka työt olisivat alkaneet elokuussa, päätin jäädä lokakuun loppuun asti hoitovapaalle, koska nautin kotona olosta todella paljon. 

Synnytyksestä toivuttuani innostuin taas juoksusta. Plantaarifaskiitti oli parantunut raskausaikana, joten pääsin taas juoksemaan. Ostin kevättalvella juoksurattaat ja juoksin pitkin Helsingin katuja vauvan aamu-unien aikaan. Juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin toukokuussa 2013 (1:54:39) ja maratonin syyskuussa 2013 (4:48:20). Vaikka ensimmäinen maraton oli aivan hirveä kokemus, innostus pidempien matkojen juoksuun oli herännyt.

Mummini kuoli elokuussa 2013. Se kolahti kovaa, koska mummi oli minulle todella rakas. Kuin viimeisenä tekonaan hän kuitenkin auttoi meitä, kun Töölön kaksioomme tuli syyskuun alussa vesivahinko ja jouduimme muuttamaan yhdessä yössä evakkoon. Kannoimme pinnasängyn ja muutamat vaihtovaatteet kilometrin päähän mummin tyhjään asuntoon. Matkustimme vielä syksyn aikana Chigagoon, muutimme Laajasaloon ja aloitin työt uudessa työpaikassani. Uusi vuosi vaihtui Teneriffalla. Ei ollut tekemisen puutetta.

Kevään 2014 yritin opetella elämää yksivuotiaan lapsen työssäkäyvänä äitinä. Koin kovaa velvollisuuksien ristipainetta. Halusin tehdä uuden vaativan työni hyvin, mutta samalla yritin jaksaa olla esimerkillisen hyvä äiti. Riittämättömyyden tunne oli valtava, vaikka lapsi sai olla kotona isoäitinsä hyvässä hoidossa. Purin stressiä juoksemalla. Juoksin toukokuussa sekä puolikkaan (1:42:59) että maratonin (4:07:17).

Ostimme ensiasuntomme Herttoniemenrannasta, jonne muutimme kesän alussa. Kesä oli ihanaa uuteen asuinalueeseen tutustumisen aikaa. Itä-Helsingin lenkkimaastot ovat mielettömät! En odottanut syksyn koittamista innolla, koska olin ollut aivan lopussa kesäloman alkaessa. Tehtävää oli liikaa, tai minulla oli ehkä liian suuret odotukset omasta suoriutumisestani sekä äitiyden että työn saralla. Vaikka nautinkin työstäni monella tapaa, olisin mielummin ollut kotona lapsen kanssa.

Juoksun suhteenkaan elämä ei ollut aivan tasapainossa. Palautuminen oli liian heikkoa, koska arjen kokonaiskuormitus oli yksinkertaisesti liian kova. Lenkkeilin välillä pakonomaisesti, koska juoksun avulla sain tyhjennettyä päätäni. Palautumista vaikeutti myös Veikon keikkatyö. Meillä oli harvoin yhteisiä vapaapäiviä. Loppuvuoteen mahtui stressin lisäksi huolta läheisten sairastumisista, sekä onnea, kun sain tietää olevani taas raskaana.

Vuoden 2015 kevät meni töitä tehdessä ja mahan kasvua seuratessa. Päätimme luopua rakkaasta koirastamme, joka ei sopeutunut pikkulapsiarkeen. Kärsin kevään aikana aika pahoista lantion liitoskivuista. Kävin kuitenkin kuntosalilla, vesijuoksin ja pyöräilin aina, kun jaksoin ja pystyin. Ihana poikavauva syntyi elokuussa. Nautin kotona olosta, vaikka kieltämättä vauvavuosi oli nyt aika paljon rankempi kuin kolme vuotta aiemmin. Vauva olikin tällä kertaa sivuosassa, kun päähuomio kohdistui vauhdikkaassa iässä olevaan kolmevuotiaaseen. Liikunta toimi tässäkin elämänvaiheessa tärkeänä päänhoitajana. Kun esikoinen oli kerhossa, parkkeerasin vauvan nukkumaan kuntosalin lapsiparkkiin ja menin itse salille. Aina, kun esikoinen suostui nukkumaan päiväunia, kävelin pitkin itäisen Helsingin rantoja tuplarattaita työntäen. Ilman säännöllistä liikuntaa olisin ollut aika paljon huonompi äiti.

Vuonna 2016 palasin töihin heti vanhempainvapaan päätyttyä pitkälti taloudellisista syistä. Tein kuitenkin aluksi töitä vain osa-aikaisesti. Lasten isoäiti oli taas apunamme, joten kuopus sai jäädä kotiin. Heräilimme öisin jatkuvasti, mutta sain pidettyä homman joten kuten kasassa, koska työmäärä oli hallittava. Täyspäivätyöt aloitin joulukuussa. Pääsin toisen raskaudenkin jälkeen juoksun makuun aika nopeasti. Juoksin kesällä kaksi puolimaratonia (1:44:34 ja 1:47:58), sekä syksyllä maratonin (4:02:57).

Vuoden 2017 keväällä uuvuin. Uupumus oli tullut hiljalleen kuvioihin. Lapset olivat jatkuvasti kipeinä, mikä pilasi muutenkin erittäin katkonaisia yöunia. Kuljin automaattiohjauksella ja mietin joka viikonloppu, miten selviäisin seuraavasta viikosta. Aivot olivat aivan puuroa. En muistanut yksinkertaisimpiakaan asioita, en aina edes omaa nimeäni.

Tunsin syyllisyyttä siitä, etten osannut nauttia ihanasta perheestäni, enkä toisaalta kivasta työstänikään. Tilanne tuntui toivottomalta. Päädyin jäämään kesken kevätlukukauden uudestaan hoitovapaalle. Olin palannut molempien lasten jälkeen töihin omasta mielestäni liian varhain, ja nyt halusin ottaa menetetyn ajan takaisin. Päätin kuunnella sydäntäni ja palata tällä kertaa töihin vasta, kun kuopus täyttäisi kolme. Veikko tuki minua päätöksessä. Raha oli nyt toissijaista.

Kävin syksyn ajan Maria Akatemiassa uran ja perhe-elämän yhteensovittamiseen liittyvässä työnohjausryhmässä. Ryhmä auttoi minua jäsentämään sitä möykkyä, mikä minulla oli ollut rinnassa viimeiset vuodet. Ymmärsin, etten ollut yksin ongelman kanssa. Ei ole helppo yhdistelmä yrittää hallita vaativaa työtä samalla, kun lapset sairastelevat, nukkuvat huonosti ja no, ovat pieniä tarvitsevia lapsia. Opin myös tunnistamaan syitä uupumiselleni ja aloin pohtia elämäni yhtälöä ongelmakeskeisyyden sijaan ratkaisukeskeisesti.

Vuonna 2018 tein merkittäviä päätöksiä elämässäni. Ensinnäkin, liityin juoksuseuraan. Olin jo pitkään miettinyt, että haluaisin alkaa juosta tavoitteellisemmin ja nyt aika oli kypsä. Kuntoni kasvoikin kohisten, kun aloin suunnitella harjoitteluani aiempaa tarkemmin ammattitaitoisten valmentajien tukemana. Juoksin huhtikuussa puolimaratonin (1:37:54) ja syyskuussa maratonin (3:28:18). Kun juoksuharjoittelussa oli enemmän suunnitelmallisuutta, oli myös helpompi palautua.

Opiskelin pilatesohjaajaksi. Aloin ohjata omia tunteja kesällä ja pilatesohjaus jäi päivätyön rinnalle, kun palasin takaisin opettajan töihin elokuussa. Päätin ottaa vähän aiempaa vähemmän kursseja lukiosta, ja kompensoida menetettyjä tuloja pilatesohjauksella. Oli mielettömän ihanaa päästä sukeltamaan jonkin lajin ohjauksessa syvälle.

Olin kirjoittanut jo jonkin aikaa salaa, kunnes kesällä 2018 vihdoin uskalsin julkaista ensimmäisen blogikirjoituksen (Pilates juoksuharjoittelun tukena). Halusin tuottaa blogiin tekstejä osin ammatillisesta näkökulmasta ja osin juoksuharjoittelustani. Halusin myös herättää keskustelua työn, perheen ja tavoitteellisen harjoittelun yhteensovittamisesta. Olinhan asiaa työstänyt aika tavalla aiempina vuosina. Kiitos kaikille teille, jotka olette tekstejäni puolentoista vuoden aikana lukeneet ja kommentoineet! ❤

Vuosi 2019 oli monella tapaa tasapainoisin koko vuosikymmenen aikana. Vaikka minulla oli haasteita terveyteni kanssa, voin pääosin henkisesti todella hyvin. Oli hyvä ratkaisu vähentää opetettavien kurssien määrää. Nyt ehdin tehdä työni hyvin ilman jatkuvaa stressiä. Olla paremmin läsnä. Toisaalta olen myös oppinut vähitellen priorisoimaan asioita. Joskus mutkia voi vetää suoraksi, jos tekemistä on liikaa. Nautin työstäni nyt aivan eri tavalla kuin ennen, kun voimavarani ovat hyvät. Pilatesohjaus on pysynyt osana viikko-ohjelmaani, mikä on tuonut sopivaa vaihtelua työhön.

Lasten kasvaminen vähitellen isommiksi on helpottanut arkea. Työpäivistä ja -viikoista on helpompi palautua, kun kotona voi välillä vetäytyä omaan rauhaan. Vaikka koen haikeutta siitä, etteivät lapset ole enää entisen kaltaisia pikkupalleroita, olen valtavan ylpeä siitä, miten ihanat lapset olemme saaneet kasvatettua siitä kaikesta kipuilusta huolimatta, mitä olen ensimmäisten äitivuosieni aikana läpikäynyt.

Juoksukin kulki ainakin osan vuotta mallikkaasti. Vaikka sairastelin paljon, tein viime vuonna uudet ennätykset sekä kympillä (43:38) että puolimaratonilla (1:34:54). Mikä parasta, minusta tuntuu, ettei harjoittelussa tapahtunut pahoja ylilyöntejä, vaan osasin treenata enemmän silloin, kun juoksu kulki ja hidastaa tahtia silloin, kun tilanne sitä vaati.

Edellinen vuosikymmen on antanut minulle niin paljon, etten ole aina meinannut pysyä vauhdissa mukana. Ei yhtään haittaa, vaikka seuraava vuosikymmen sujuisi vähän rauhallisemmissa merkeissä.

❤ Lilli G (Instagramissa lilligronroos.blogi)

Kansikuvassa odotan toista lastani raskausviikolla 36.

 

 

 

Onko elämää ilman juoksua?

Onko elämää ilman juoksua?

Moni kirjoittaa nyt vuoden vaihtuessa juoksuvuoden tilinpäätöksiä. Niitä on kiva lukea. Minä kirjoitin omani jo marraskuussa, kun olin juossut vuoden viimeisen kalenterissa olleen kisan, puolimaratonin Ahvenanmaalla. Ajatukseni oli laskeutua ylimenokaudelle. Suunnitelmissa oli juosta sen verran kuin hyvältä tuntuu, panostaa voimaharjoitteluun, ja pikkuhiljaa siirtää katsetta kohti kevättä ja Tukholman maratonia.

Todellisuudessa marras-joulukuu meni sairastellessa. Sitkeä yskä piti minua otteessaan, enkä ole vieläkään täysin terve. Juoksukilometrit ovat jääneet todella vähiin. Pari kertaa olen ollut pääsemässä takaisin treenaamisen makuun, kunnes yskä ja paineen tunne keuhkoissa ovat palanneet takaisin. En ole päässyt tekemään ainuttakaan vauhtitreeniä kahteen kuukauteen. Aiemmin syksyllä olin ennätyskunnossa, nyt viiden kilometrin hölkkääminenkin tuntuu urheilusuoritukselta. Olen käynyt lääkärissä tutkimuksissa. Minulta on otettu verikokeet, EKG ja keuhkoröntgen. Saan tulokset lähiaikoina. En kuitenkaan usko, että kyseessä on mitään sen vakavampaa kuin poikkeuksellisen pitkäkestoinen virustauti.

Olisinko voinut tehdä jotain toisin estääkseni taudin pitkittymisen? Varmaankin olisin. Olisin voinut jättää syksyn viimeisen kisan väliin, koska rehellisyyden nimissä minulla oli lieviä flunssan oireita jo pari päivää ennen starttia. Voi olla, että olisin pystynyt taistelemaan flunssan pois jo alkumetreillä, jos en olisi mennyt tyhmyyksissäni kisaamaan. Toisaalta flunssan iskettyä päälle olisin voinut olla pidempään sairauslomalla. Nyt palasin kolmen kotipäivän jälkeen takaisin fyysisesti kuormittavaan ja äänenkäyttöä vaativaan liikunnanopettajan työhön. Olisin voinut levätä vieläkin maltillisemmin flunssaa pois marraskuussa. Nyt palasin takaisin työmatkaliikuntaan ja kevyeen lenkkeilyyn heti, kun vointi sen salli, koska en osannut ennustaa tämän taudin olevan normaalia sitkeämpää laatua.

Koska tulevaisuutta ei voi ennustaa, tulee elämässä toimittua aina sen tiedon mukaan, mitä kulloinkin on käytettävissä. Jälkiviisaus on aina helppoa. Sitä paitsi saattaa hyvin olla, että flunssa olisi ollut tasan yhtä sitkeä, vaikka olisin levännyt enemmän. Tiedän useita ihmisiä, joilla on ollut tänä syksynä yhtä pitkään jatkunut yskä. Jatkossa otan kyllä silti flunssat aiempaa vakavammin. Boheemijuoksijan  sanoin, ”terveydellä ei juosta”.

Yritän löytää vaikeistakin asioista positiiivisia puolia. Niistä hetkistä, kun asiat eivät suju toivotulla tavalla, yleensä oppii eniten. Nämä kaksi kuukautta ovat olleet hyvä muistutus siitä, että elämässä on paljon muitakin iloa ja mielihyvää tuottavia asioita kuin juoksu. Rauhoittuminen vuoden pimeimpään aikaan on oikeastaan tehnyt ihan hyvää. Olen tehnyt paljon sellaisia asioita, joille ei normaalisti ole aikaa. Toisaalta olen ollut paljon myös tekemättä mitään. Sekin on tuntunut mielettömän kivalta vaihtelulta suorituskeskeisessä elämässäni. 

Olen pohtinut viime vuosina paljon sitä, onko juoksu liiankin keskeisessä roolissa elämässäni. Mitä tapahtuisi, jos en jostain syystä enää voisikaan juosta? Kuluneena vuonna olen joutunut kahteen otteeseen pitämään taukoa juoksusta, keväällä raudanpuutoksen, syksyllä sairastelun vuoksi. Vaikka tavoitteellinen juoksuharjoittelu on minulle tärkeää ja tuottaa paljon mielihyvää, olen tämän vuoden jälkeen entistä vakuuttuneempi siitä, että voin elää onnellista elämää silloinkin, kun en pysty juosta. Hyvinvointini ei onneksi ole yhden harrastuksen varassa. Toisaalta osaan taas nauttia entistä enemmän onnistuneiden treeniviikkojen tuomasta euforiasta. Kuluneen vuoden ehdottomasti tärkein opetus minulle on, ettei terveyttä saa pitää itsestäänselvyytenä.

Kohti terveempää vuotta 2020.

❤ Lilli G (Instassa lilligronroos.blogi)

Kansikuva on viime kesältä, kun juoksu kulki ja kaikki tuntui mahdolliselta.

 

 

 

Lenkillä Lontoossa

Lenkillä Lontoossa

Minulla on tapana ottaa lenkkarit mukaan myös kaupunkilomille. Lyhyetkin aamuhölkät tasaavat matkustamisen ja normaalista poikkeavan ruokavalion aiheuttamaa turvotusta. Voin paremmin, kun pääsen liikkumaan. Toisaalta lenkillä kaupunkia tulee tarkastelua vähän erilaisin silmin kuin muuten. Usein etsin kiinnostavia ja kauniita asuinalueita. Tutkin rakennnusten arkkitehtuuria ja aistin tunnelmaa. Seuraan ihmisiä arkisissa askareissaan. Yritän myös löytää luontoalueita, joita isoistakin kaupungeista yleensä löytyy, kun vähän etsii. 

Vietimme itsenäisyyspäiväviikonloppuna kolme päivää Lontoossa ilman lapsia. Olimme varanneet keikkaliput sunnuntaille, mutta keikka valitettavasti peruuntui. Ohjelmassa oli vain suunnitelematonta seikkailua Lontoon kaduilla, sekä ystävien kanssa hengailua. Rento aikatauluttamaton ajelehtiminen sopi minulle vallan mainiosti katkaisemaan kiireisiä syksyn viimeisiä työviikkoja. Olin etukäteen ajatellut, etten ottaisi lenkkikamppeita mukaan tällä kertaa, koska matkustimme vain käsimatkatavaroiden kanssa. Sujautin kuitenkin viime hetkellä lenkkarit ja juoksuvaatteet reppuun. Mitäs sitä ihminen itselleen voi.

Lontoosta löytyy puistoalueita sieltä täältä. Moni niistä oli juosten saavutettavissa hotelliltamme, joka sijaitsi Chalk Farmin metroaseman kupeessa, Camdenin ja Hampsteadin välissä. Ensimmäisenä aamuna hölkkäsin Hampstead Heathin alueelle. Sinne oli hotelliltamme matkaa noin kilometrin verran. Hampstead Heath on 320 hehtaarin kokoinen viheralue Hampsteadin ja Highgaten välimaastossa. Alueella on paljon risteileviä baanoja ja metsäpolkuja. Maasto on kumpuilevaa. Ympäristö on puhdas ja kaunis.

Hampstead Heath on sen verran suuri, että siellä lenkkeillessä unohtaa olevansa miljoonakaupungissa. Itsensä voi kuvitella keskelle englantilaista maaseutua. Toisaalta puiston eteläiseltä puolelta näkyy Lontoon keskustan upea siluetti, joka taas muistuttaa kauempana sykkivästä suurkaupungista. Pysähdyin monta kertaa lenkin aikana vain hengittämään raikasta ilmaa ja ihailemaan ympäristöä. Myös viheraluetta ympäröivät asuinalueet hivelivät silmää. Rakastan lontoolaista arkkitehtuuria! Olisin voinut kierrellä kortteleita ristiin rastiin vaikka kuinka kauan.

Lontoo3
Hampsteadin alueella on paljon hienoja taloja.
Lontoo2
Hampstead Heathin eteläkärjestä avautuu upea maisema Lontoon keskustaan.

Toisena aamuna juoksin vähän Hampstead Heathia urbaanimmassa ympäristössä, kun kiersin Primrose Hillin ja Regent’s Parkin puistoalueet. Primrose Hill sijaitsee Regent’s Parkin pohjoispuolella ja mäen päältä avautuvat upeat maisemat Lontoon keskustaan. Wikipedian mukaan Primrose Hillin puistoalueella on myös ulkoilmakuntosali, mutta sitä en itse nähnyt (en kyllä etsinytkään). Regent’s Park on yksi Lontoon kuninkaallisista puistoalueista. Lontoon eläintarha sijaitsee puistossa. Puiston ympäri pystyy kiertämään noin 4,5 kilometrin lenkin.

Olin ajatellut harjoittaa puistohyppelyä ja juosta Regent’s Parkista vielä Hyde Parkin ympäri ja sieltä Buckinghamin palatsille. Tästä olisi saanut mukavan noin 15-20 kilometrin lenkin. Minulla oli aamulla herätessä kuitenkin sellainen olo, että pitkään sahannut flunssa saattaisi tehdä comebackia taas kerran, joten jätin lenkin lyhyeksi. Arvio oli oikea ja päätös jälkikäteen tarkasteltuna viisas, vaikka jäikin harmittamaan, etten päässyt ottamaan juoksukuvaa Buckinghamin palatsin edessä :D.

Usein vieraassa ympäristössä lenkkeillessäni leikittelen ajatuksella, miltä tuntuisi, jos olisin paikallinen. Kaikkialta maailmasta löytyy ihmisiä, joille juoksu on yhtä luonnollinen osa elämää kuin minulle itselleni. Ihmisiä, jotka nauttivat yhtä paljon juoksun tuomasta vapauden tunteesta kuin minä. Juoksuvermeissä tunnen kuuluvani joukkoon. Tunnen vahvaa sielunsisaruutta muita juoksun harrastajia kohtaan. Lenkkareille saa jatkossakin löytyä tilaa matkalaukusta, minne ikinä matkustankin. 

Lontoo5
Sää suosi meitä joulukuun alun reissullamme. Kuva otettu Regent’s Parkista.

Lontoo4

❤ Lilli G (Instagramissa lilligronroos)

Testissä Inov8 -merkin juoksuvaatteita

Testissä Inov8 -merkin juoksuvaatteita

Kaupallinen yhteistyö Bikester -verkkokaupan kanssa.

Harrastan juoksua melkein päivittäin ja myös työmatkapyöräily on kiinteä osa arkeani. Liikunnanopettajan työssäni kuljen yleensä päivät pitkät urheiluvaatteissa. Yritän ostaa sellaisia urheiluvaatteita, jotka toimisivat niin töissä kuin vapaa-ajallakin mahdollisimman hyvin. Toiminnallisuuden lisäksi myös vaatteiden ulkonäöllä on minulle merkitystä. Hyvännäköiset vaatteet vaikuttavat fiilikseen.

Sain Bikester -verkkokaupasta testiin minulle aiemmin täysin tuntemattoman Inov8 -merkin tuulta ja kosteutta pitävän juoksutakin, vedenpitävät hanskat sekä otsapannan. Testasin tuotteita parin kuukauden ajan. Alla kerron käyttökokemuksistani.

Inov8 Windshell -takki

Olen kaivannut hyvin kosteutta pitävää juoksutakkia, koska syys- ja talvikelit ovat Helsingissä välillä armottomia. Valitsin Inov8 Windshell -juoksutakin (119,95€) pitkälti ulkonäkösyistä. Tummanvioletti väri miellytti silmää ja pidin takin leikkauksesta. Väri on raikas, mutta samalla armollinen kuraroiskeille. Takin leikkaus on väljä, mutta istuva.  

Takki on todella kevyt, se painaa vain 84 grammaa. Takin saa pakattua mitättömän pieneen tilaan, joten se on helppo kääriä varakerrokseksi mukaan vaikka juomareppuun. Ohuesta kankaasta huolimatta takki on täysin tuulepitävä ja se pitää myös kevyttä sadetta. Kaatosateella takki ei pidä vettä. Takissa on korkea kaulus ja ainakin minulle hyvin istuva huppu, jonka saa halutessaan taiteltua piiloon. Lisäksi takissa on rintatasku, sekä heijastimet edessä, sivussa ja takana. 

Olen 170 senttimetriä pitkä, minulla on pitkähkö selkä ja pitkät kädet. Valitsin koon M takin. Monet urheilutakit ovat minulle vähän lyhyen tuntuisia selästä ja hihoista. Tässä takissa hihan ja selkäosan pituus riittävät hyvin. Pyöräillessäkin selkä pysyy suojassa. Pidän sekä vyötärönauhan että hihansuun joustavasta kuminauhasta. Takki ei lähde nousemaan juostessa ja sykekello sujahtaa tarvittaessa helposti hihansuun läpi.

Takista on tullut minulle luottotakki. Se on syrjäyttänyt tänä syksynä oikeastaan kaikki muut omistamani urheilutakit. Vaikka takki ei itsessään ole lämmin, alla olevia kerroksia säätämällä se on toiminut hyvin vaihtelevissa olosuhteissa. Olen pitänyt takkia urheillessa niin plussakelillä kuin pikkupakkasellakin. Vapaa-ajalla takki on toiminut  suojaavana kerroksena kevytuntuvatakin päällä.

Inov8 Race Elite -otsapanta

Inov8 Race Elite -otsapanta (16,95€) on leveydeltään ainakin minun päähäni juuri sopiva. Panta ei lähde nousemaan, vaan pysyy napakasti paikallaan. Materiaali on ohut ja hengittävä. Kangas on laadukkaan tuntuinen. Olen käyttänyt otsapantaa urheillessa lähinnä plussakelelillä. Pakkasella valitsen juoksulenkillekin mielummin pipon. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Inov8 All Terrain Pro -hanskat

Sormissani on heikko verenkierto. Sormiani paleltaa usein märällä ja tuulisella talvisäällä juostessa. Inov8 All Terrain Pro -hanskoissa (29,95€) minua kiinnosti erityisesti niiden vedenpitävyys.

Hanskoissa on vedenpitävä kuorikerros sekä kevyt kankainen vuori. Koon M hanskat osoittautuivat minulle sopiviksi. Hanskoissa on kämmenselässä suuret heijastimet, mikä on iso plussa Suomen syksyssä ja talvessa.

Juostessa hanskat tuntuvat vähän hiostavilta. Ihan rauhallisessa hölkässä hengittävyys riittää, mutta vauhtien kasvaessa sormia alkaa hiostaa. Parhaiten hanskat toimivat juoksussa pakkaspäivinä tai kovalla sateella ja tuulella. Plussakelillä ja lempeällä säällä valitsen lenkille mielummin hengittävämmät hanskat.

Pyöräillessä hanskat sen sijaan toimivat erinomaisesti. Veden- ja tuulenpitävä pinta pitää sormet kuivana kovallakin sateella. Hanskan vuori ei itsessään ole kovin lämmin, joten olen pistänyt pakkasaamuina hanskojen alle tavalliset neulesormikkaat. Koska malli on väljä, lisäkerros mahtuu hanskoihin vaivatta.

Harmillisesti ensimmäisten hanskojen heijastimet alkoivat repsottaa parin viikon käytön jälkeen. Reklamoituani asiasta, uudet hanskat toimitettiin minulle muutamassa päivässä. Onneksi uuden hanskaparin heijastimet ovat pysyneet paremmin kiinni, sillä pidän hanskoista todella paljon. Kuten takkiakin, olen käyttänyt hanskoja lähes päivittäin.

Bikester -verkkokaupasta löytyy monia muitakin urheiluun soveltuvia takkeja ja hanskoja, sekä laaja valikoima muita pyöräilyyn, juoksuun ja triathloniin tarkoitettuja vaatteita ja välineitä. Käy tutustumassa verkkokauppaan ja kommentoi tämän blogitekstin alle, julkiselle Facebook -sivulleni tai Instagram -tililleni, minkä tuotteen Bikester -verkkokaupasta haluaisit pukinkonttiin. Perjantaihin 20.12. mennessä kommentoineiden kesken arvon kaksi 60 euron arvoista lahjakorttia Bikester -verkkokauppaan.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juoksuvuoden 2019 tilinpäätös ja kevään 2020 tavoitteet

Juoksuvuoden 2019 tilinpäätös ja kevään 2020 tavoitteet

Juoksuvuosi 2019 on nyt aika laittaa pakettiin, siirtyä ylimenokaudelle ja vähitellen suunnata katsetta kohti kevään 2020 tavoitteita. Vuosi oli taas opettavainen ja lopulta tuloksellisestikin oikein onnistunut. Sain parannettua  ennätystäni sekä kympillä että puolimaratonilla siitäkin huolimatta, että osa vuodesta meni harjoittelun puolesta harakoille terveysongelmien vuoksi. 

Juoksuvuosi pähkinänkuoressa

Juoksin vuonna 2019 yhteensä kolme kympin kisaa ja neljä puolimaratonia. Otin lisäksi ensikosketukseni triathloniin osallistumalla kokeilumatkalle Sääksi triathlonilla. Kevättalvella tähtäin oli huhtikuussa juostavassa Helsinki Spring Marathonin puolikkaassa. Puolikkaan aika oli pettymys, 1:42:40, mutta toisaalta aika odotettu tulos. Olin ajautunut ylikuormitustilaan ja minulla todettiin toukokuussa raudanpuuteanemia.

Uskon, että syy ylikuormitustilaan oli viime kädessä juuri raudanpuuteanemia. Olin itse asiassa kärsinyt raudanpuutteesta varmasti jo pidemmän aikaa, koska rautavarastoni olivat päässeet tyhjentymään täysin. Oireita oli ollut jo pitkään, mutta en ollut osannut tunnistaa niitä. Hälytyskellot soivat vasta, kun suorituskyky laski merkittävästi.

Aloitin toukokuun lopussa rautalisän ja vähitellen kesän kuluessa treeni alkoi taas purra. Kasvatin juoksumääriä ja tehoja maltillisesti, mutta kunto kasvoi silti kohisten rauta-arvojen nousun myötä. Osallistuin kesäkuun lopussa Helsinki Central Park Runin kympille (45:44) ja pari viikkoa myöhemmin Hämeenlinnassa Linnajuoksuun (44:20). Tein elokuussa uuden kympin ennätykseni (43:38) SAUL:n SM-ratakympillä.

Syksyn tavoitteena oli päästä juoksemaan onnistunut puolimaraton epäonnisen kevään puolikkaan jälkeen. Ilmoittauduin lokakuussa juostavalle Vantaan maratonille. Ehdin treenata SAUL:n ratakympin jälkeen vain muutaman viikon ennen kuin sairastuin flunssaan. Myös lasten sairastelut iskivät kapuloita rattaisiin. Yritin optimoida treenejä niin, että saisin olosuhteisiin nähden parhaan mahdollisen valmistautumisen. Univelkaisena oli turha yrittää painaa kovia treenimääriä ja -tehoja. Vantaalla puolikas meni penkin alle (1:38:14), mutta sain onneksi otettua revanssin viikko sitten Ahvenanmaalla (1:34:54).

Ylimenokaudelta voimaa

Vuoden 2020 kevään tavoite on toukokuun lopussa juostava Tukholman maraton.  Osallistun varmasti kevään aikana myös muutamiin muihin kisoihin, mutta päätähtäin on Tukholmassa.

Tukholman maratonille on vielä pitkä aika, joten minulla on hyvin aikaa rakennella kuntoa. En halua tehdä sitä virhettä, että kuntohuippu osuisi liian varhaiseen vaiheeseen. Juoksutreenit saavat siis olla nyt muutaman kuukauden ajan lähinnä kuntoa ylläpitäviä.

Jotta pystyn harjoittelemaan keväällä riittävästi maratonia varten, on minun rakennettava ylimenokaudella lihaskuntoa sellaiselle tasolle, että keho kestää kasvavat juoksumäärät. Olen laiminlyönyt voimaharjoittelua koko syksyn ajan ja huomaan sen niin kehonkoostumuksessa kuin lihasvoimassakin. Heikko lihaskunto vaikuttaa juoksuasentoon ja se altistaa erilaisille vaivoille ja rasitusvammoille. Voimaharjoittelun lisäksi pilates ja muu kehoa huoltava harjoittelu pysyy mukana treeniohjelmassa ylimenokaudellakin.

Huomio arjen kokonaiskuormituksessa

Pyrin edelleen pitämään tavoitteet juoksussa sellaisina, ettei harjoittelu muutu ilottomaksi suorittamiseksi. Treenit pitää saada ujutettua järkevästi arkeen ilman, että ne alkavat tuntua kuluttavilta. Olen harjoittelussa tuloskeskeinen, sitä on turha kieltää. Ensi kevään maratonillekin minulla on ihan selvä aikatavoite. Silti juoksutuloksiakin tärkeämpää minulle on se, että minä ja perheeni voimme arjessa hyvin.

Minulla ei ole omaa valmentajaa, mutta tukenani treenien suunnittelussa ovat Helsingin juoksijoiden maratonklubin valmentajat Pasi Päällysaho ja Tero Knuutila. Valmentajat suunnittelevat maratonklubilaisille vauhtitreenien rungon, ja sitä on tarvittaessa helppo soveltaa omiin tarpeisiin sopivaksi. Onneksi maratonklubin tavoitemaraton on keväällä juuri Tukholmassa, joten treeniohjelma tehdään sitä silmällä pitäen. Käyn yhteistreeneissä keskimäärin kerran viikossa. Valmentajien lisäksi saan tukea treenien rakentamiseen muilta maratonklubilaisilta. Porukalta löytyy paljon tietoa ja kokemusta.

Haluan rakentaa juoksukuntoani kestävälle pohjalle. Maltillinen tehojen ja määrien nousu arjen kokonaiskuormitusta tarkkaan seuraten on ainoa järkevä tapa pyrkiä pääsemään eteenpäin kohti uusia tavoitteita. Toivon vuodelta 2020 onnistuneita kisasuorituksia, mutta ennen kaikkea hyvää tasapainoa perheen, töiden ja treenien välillä. Kynttilä ei saa alkaa palaa molemmista päistä. Olen taas vuoden 2019 päättyessä astetta viisaampi tämän asian suhteen.

Alla on vielä juoksuvuosi 2019 kuvina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Juoksutreenien soveltaminen arjessa vaati tänäkin vuonna välillä mielikuvitusta. Rattaissa kolmevuotias mötikkä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kävin hakemassa boostia treeniin helmikuussa Espanjasta. Ylikuormitustilan oireet olivat jo läsnä, vaikka en osannut niitä vielä oikein tunnistaa.
IMG_8865
Toukokuussa osallistuin Helsinki City Runiin työkavereiden ja opiskelijoiden kanssa. Tulevana keväänä lähdemme Helsinki10:lle.
AC56410C-57E1-48F7-8C54-A8B63630DDDC 2
Helsingin juoksijoiden Otepään juoksuleirillä kesäkuussa jouduin olemaan vilttiketjussa, kun raudanpuuteanemia esti kovemman juoksuharjoittelun. Kuvassa mukana Karoliina.
48151537906_797de77d40_o
Back on track. Kunto palasi yllättävän nopeasti, kun rauta alkoi pöhistä. Jo kesäkuun lopussa osallistuin ensimmäiseen kisaan. Vieressäni seurakaveri Kari. Kuva: Helsinki Central Park Run
450189f4-5582-4c02-af21-5d317d45192f
Ensimmäinen triathlonstartti ei ollut varusteista kiinni Sääksi Triathlonilla. Painelin menemään yksivaihteisella fillarilla. Vaikka kokeilumatka oli ihan lyhyt, kipinä lajiin syttyi.
IMG-2244
Kuopus oppi tänä vuonna pyöräilemään ja se avasi ihan uusia ulottuvuuksia lasten kanssa treenaamiseen. Jäätelö puolimatkassa oli sopiva palkinto, jolla sain lapset mukaan lenkille.
IMG-2559
Osallistuimme SAUL:n SM-ratakymppiin seurakaverien Anun ja Essin kanssa. Kotiintuomisina kisasta oli uusi kympin enkka 43:38.
Maaliintulo HM240819
Voitimme Helsinki Marathonin maratonviestin Anun, Essin ja Veran kanssa elokuun lopussa. Loppuaika 3:08:17. Seurallamme oli lisäksi kannustuspiste tapahtumassa.
IMG_4294
Vantaan maraton ei mennyt putkeen. Vatsaongelmat pilasivat kisan. Loppuaika 1:38:14. Kuva: Soile Prusi
IMG-4576
Juoksuvuosi sai arvoisensa päätöksen Åland Marathonilla viikko sitten, kun tein uuden enkan puolimaratonilla ja pääsin vielä tuulettamaan enkkaa podiumille.

Mitä tavoitteita teillä muilla on vuodelle 2020? Olisi kiva kuulla. 🙂

❤ Lilli G (Instassa lilligronroos)

 

Kiire korventaa ja siksi sille pitää tehdä jotain

Kiire korventaa ja siksi sille pitää tehdä jotain

Viime viikko oli todella kiireinen. Piti hoitaa liian monta päällekkäistä asiaa ja samalla nukuimme huonosti, koska esikoinen yski öisin. Ahdisti, kun tuntui, etteivät työpäivien tunnit riittäneet ja lamaannuttava väsymys pisti kapuloita rattaisiin. Tämä samainen viikko oli se, jonka olin päättänyt etukäteen pitää viimeisenä kovana treeniviikkona ennen Vantaan puolimaratonia. Parin edeltävän viikon treenit olivat menneet pieleen flunssan takia, joten yksi kova viikko oli hyvä saada vielä alle. Tiedättekö mitä tein? Laitoin iltaisin villasukat jalkaan, otin lapset kainaloon ja katsoin heidän kanssaan Dohan MM-kisoja. Enkä kantanut tästä tippaakaan huonoa omatuntoa.

Kiire ärsyttää minua. Minua ärsyttää, kun kaikki puhuvat kiireestä. Minua ärsyttää, kun puhun itse kiireestä. Kiire on elämäniloa korventava vitsaus, josta soisi kaikkien pyrkivän mahdollisuuksiensa mukaan irti. En usko, että kukaan nauttii jatkuvasta kiireestä. Kiire kuvaa stressaavaa, liian täyteen buukattua elämää. Jos on koko ajan kiire, pitää miettiä, luoko itse kiirettä elämäänsä. On tietenkin sellaisia ajanjaksoja, jolloin on pakko puskea eteenpäin hampaat irvessä, eikä vaihtoehtoja ole. Usein kiire on kuitenkin ihmisten itsensä luomaa muka pakollisten asioiden täyttämää elämää.

Ärsyynnyn itseeni joka kerta, kun valitan kiireestä. Kiireen tuntu kertoo yleensä siitä, että olen epäonnistunut arjen kokonaiskuormituksen optimoinnissa. Silloin jotain pitää tiputtaa pois ainakin hetkellisesti, kunnes jokin muu elämän osa-alue kuormittaa vähemmän. Olen vasta muutama vuosi sitten todella ymmärtänyt sen, miten paljon arjen kokonaiskuormitus vaikuttaa siihen, miten paljon milloinkin on järkevää treenata. Tunnistan koko ajan paremmin, milloin voin antaa treeneissä palaa ja milloin on järkevämpää löysätä tahtia.

Aika usein meillä on päänsisäisiä sääntöjä sille, mitä kaikkea elämään kuuluu mahtua. Läheskään kaikki näistä eivät ole kuitenkaan sellaisia, jotka ovat objektiivisesti tarkasteltuna pakollisia. Vapaa-ajalla tärkein tehtäväni on huolehtia lasteni perustarpeiden tyydyttämisestä. Minun ei ole pakko viedä lapsia moniin harrastuksiin, minun ei ole pakko suorittaa kaikkia etukäteen suunnittelemiani treenejä, eikä minun ole pakko tavata ystäviäni, vaikka nämä kaikki ovatkin sellaisia asioita, joita pidän arvokkaina, ja joita mielelläni teen. Kivoillakin asioilla on kuitenkin taipumus muuttua kuormittaviksi, jos niitä on liikaa suhteessa käytettävissä olevaan aikaan.

Työntekijänä tehtäväni on hoitaa minulle osoitetut työtehtävät moitteettomasti. Jos töissä on koko ajan työintoa tappava kiire, on hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä kiireelle on tehtävissä. Tietenkin on paljon ammatteja, joissa omaan työhön ei pysty vaikuttamaan, mutta monesti jotain on tehtävissä. Ainakin kissa pitää nostaa pöydälle ja avata avoin keskustelu hyvinvointia korventavasta kiireestä. Pitkäaikainen stressi on niin haitallista sekä fyysiselle että psyykkiselle hyvinvoinnille, että luulisi työnantajiakin kiinnostavan ratkaisun etsiminen.

Toisaalta välillä voi miettiä, mitä tarkoittaa sillä, kun kertoo, että on kiire. Onko kiire todellista, vai onko kiirepuheesta tullut vain tapa? Vähenisikö kiireen tuntu, jos lakkaisi puhumasta kiireestä?

Lasten hyvinvointi on vahvasti yhteydessä läheisten aikuisten hyvinvointiin. Jos perheessä on koko ajan kiireinen ja kireä ilmapiiri, se ei voi olla vaikuttamatta lapsiin. Minun ruuhkavuoteni ovat jälkikasvuni lapsuus. He rakentavat identiteettiään ja maailmankuvaansa samalla kun minä itse pyristelen arjen eri velvollisuuksien ja tavoitteiden ristipaineessa. En halua, että lapset hengästyvät vanavedessäni elämän hektisyydestä, joten yritän painaa jarrua silloin, kun mopo meinaa karata käsistä.

Itse totesin loputtomalta tuntuneen työviikon jälkeen, että kroppa kaipasi lauantaiaamuna kaikkea muuta kuin suunnitelmissa ollutta kovaa treeniä. Luin aamupalapöydässä rauhassa Kuukausiliitteen, join naapurissa asuvien perheiden kanssa kahvia hiekkalaatikolla ja leivoin iltapäivällä lasten kanssa korvapuusteja. Lenkilläkin kävin, mutta vain kevyellä.

 

En minä tietenkään viime viikkoa kokonaan maannut, sillä kyllähän keho ja mieli tarvitsevat liikuntaa kiireisempinäkin viikkoina. Tein jotain pientä fyysistä aktiivisuutta joka päivä, sellaista, mikä ei kuormittanut jo valmiiksi univelan ja stressin kuormittamaa kehoani. Juoksukilometrit jäivät kuitenkin alle puoleen aiotusta. Tehotreenejä en tehnyt yhtäkään. Ehkä tämä löysäily vaikuttaa Vantaan puolikkaan lopputulokseen, mutta puolimaratontulostakin tärkeämmäksi asiaksi nousi se, että onnistuin palautumaan liian raskaasta työviikosta ja olen taas sekä äitinä että opettajana uuden viikon alkaessa aika zen.

Tsemppiä kaikille pimenevään syksyyn! Nautitaan upeasta ruskasta ennen kuin marraskuun loputon pimeys nielaisee luonnon värit. ❤

-Lilli (Olen Instagramissa nimimerkillä lilligronroos)

IMG-4141

Maratoonarin tasotesti – muutokset sykerajoissa yllättivät

Maratoonarin tasotesti – muutokset sykerajoissa yllättivät

Kävin helmikuussa 2018 ensimmäistä kertaa maratoonarin tasotestissä. Tuloksista on ollut valtavasti hyötyä harjoittelun suunnitteluun ja toteutukseen, kun olen syketietojen avulla osannut skaalata vauhtejani. Kirjoitin kokemuksistani sykeohjatusta harjoittelusta blogiin kesällä 2018 (Sykerajat tuovat varmuutta treenaamiseen). Tänä syksynä minulle tuli vahva tunne, etten voi enää luottaa aiempiin sykerajoihin, joten kävin tekemässä testin uudestaan. Selvisi, että sykerajoissani on tapahtunut epätavallisen suuria muutoksia.

Usein sanotaan, että tasotestissä ei ole tarpeen käydä kovin usein, koska sykerajat ovat suhteellisen pysyvä ominaisuus. Kunnon kehittyessä pystyy juosta aiempaa kovempaa samoilla sykkeillä. Ikä laskee sykkeitä, mutta muutos tapahtuu hitaasti. Puolitoista vuotta sitten saamani tasotestien tulokset ovat tuntuneet tähän asti luotettavilta.

Kärsin viime keväänä ylikuormitustilasta ja raudanpuutoksesta ja halusin kesän ajan treenata vain fiilispohjalta kehoani kuunnellen. En siksi juurikaan seurannut kesän aikana sykkeitä. Kesän treenit kulkivat nousujohteisesti ja tunsin päässeeni kesän lopussa oikein hyvään juoksukuntoon. Kun aloin elokuussa taas seurata sykkeitä, huomasin, että pystyin juosta puolitoista vuotta aiemmin määritellyllä aerobisella kynnyksellä niin kovaa suhteessa juoksutuloksiini, että aloin epäillä sykerajojeni paikkaansapitävyyttä.

Tiedän, että sykkeisiin ei kannata luottaa orjallisesti. Sykkeitäkin tärkeämpää on aina kehon tuntemusten kuuntelu. Olin kuitenkin vähän hukassa sen kanssa, miltä esimerkiksi reippaan lenkin kuuluu tuntua, koska koko viime kevään kaikki vauhtikestävyyslenkit tuntuivat todella raskailta raudanpuutoksen vuoksi. Kesän aikana olin taas saanut kehitettyä vauhtikestävyyttäni ja kovakin juoksuvauhti tuntui rennolta. Halusin varmistusta siihen, mitä sykerajoilleni oli tapahtunut, joten varasin ajan uuteen tasotestiin.

Maratoonarin tasotestissä juostaan 6-7 x 2000 metriä kiihtyvästi valojäniksen avulla. Vetojen vauhti määritellään juoksijan aiempien tulosten perusteella. Jokaisen vedon päätteeksi tarkistetaan syke ja mitataan veren laktaattipitoisuus. Juoksuvalmentaja Pasi Päällysaho tekee testejä Liikuntamyllyssä Helsingissä. Alla olevaan taulukkoon olen kirjannut muutokset testivauhdeissa, veren laktaattipitoisuudessa ja sykkeessä helmikuun 2018 ja syyskuun 2019 tasotesteissä. Vetovauhdit olivat jälkimmäisessä testissä selvästi kovemmat, koska olin testien välissä parantanut ennätyksiäni.

Taulukko 1. Tasotestien vauhdit, laktaatit ja sykkeet helmikuussa 2018 ja syyskuussa 2019.

Vauhti 2/2018 > 9/2019 Laktaatti 2/2018 > 9/2019 Syke 2/2018 > 9/2019
Lähtötaso  1,8 > 0,9
1. 6:36 > 6:11 1,5 > 0,6 140 > 129
2. 5:38 > 5:16 1,2 > 0,8 151 > 144
3. 5:12 > 4:52 1,4 > 0,9 162 > 151
4. 5:02 > 4:42 1,7 > 1,3 164 > 157
5. 4:52 > 4:32 2,9 > 1,9 169 > 159
6. 4:42 > 4:22 3,6 > 3,4 174 > 165
7. 4:32 > 4:12 6,3 > 5,9 177 > 171

Jo testin tehtyäni huomasimme, että sykkeet eivät käyttäytyneet samalla tavalla kuin aiemmin, vaan jäivät selvästi aiempaa alemmas suhteessa kuormitukseen. Varsinaiset testitulokset ovat alla olevassa taulukossa.

Taulukko 2. Tasotestin tulokset helmikuussa 2018 ja syyskuussa 2019.

2/2018 (suluissa vauhti min/km) 9/2019 (suluissa vauhti min/km)
Peruskuntoalue (pk1) 135-156 (6.39 – 5.24) 125-146 (6.23 – 5.08)
Aerobinen kynnys 161 152
Vauhtikestävyysalue 161-173 (5.12 – 4.43) 152-165 (4.52 – 4.22)
Anaerobinen kynnys 173 165
Reippaiden lenkkien syke  165 (noin 5.01) 157 (noin 4.41)
Kovien lenkkien syke  172  (noin 4.43) 165 (noin 4.22)
Maratonennuste 3 h 35 m 13 s 3 h 19 m 39 s

Tasotestin tulokset ovat sen suuntaiset, mitä olimme Pasin kanssa aiemmin arvelleet. Kuntoni on kehittynyt puolessatoista vuodessa huomattavasti. Sekä reippaiden että kovien lenkkien vauhti on kasvanut 20 sekuntia kilometrillä. Maratonennuste on parantunut yli 15 minuuttia. Nämä tulokset eivät olleet yllättäviä, koska olen harjoitellut puolentoista vuoden aikana aiempaa tavoitteellisemmin ja kunnon kehittyminen on näkynyt myös kisatuloksissa. Sen sijaan muutokset sykerajoissa olivat hämmentävän suuret. Aerobinen kynnys oli laskenut testien välillä 161:stä 152:een ja anaerobinen kynnys 173:sta 165:een.

Uskon, että muutos sykerajoissa tapahtui aika nopealla aikavälillä kesän aikana. Ilmeisesti kohonneet rauta-arvot ovat aiheuttaneet sen, että sydämen ei tarvitse enää pumpata niin usein saadakseen happea lihaksiin, kun veren hemoglobiinipitoisuus on suurempi. Näin ollen syke voi pysytellä aiempaa alhaisempana suhteessa kuormitukseen (Tähän selitykseen kysyin varmistusta mm. urheilufysioterapeutti ja valmentaja Tiina Krusbergilta). Uskon kärsineeni tietämättäni rautavajeesta jo pitkään, mikä tukisi tätä tulkintaa.

Kerroin aiemmin blogissa, että koin vähän epäonnistuneeni SAUL:n ratakympillä elokuussa (tuossa vielä linkki kympin rapsaan: SAUL:n SM-kymppi: Uusi ennätys oli pettymys). Tuntui, että en saanut itsestäni kaikkea irti ja tuntemusta tuki myös matalaksi jäänyt keskisyke (166). Nyt uusien tasotestitulosten perusteella elokuun kympin kisan keskisyke näyttääkin juuri siltä, miltä sen pitää kympin kisassa näyttää. Voi olla, että olisin vetänyt itseni ennenaikaisesti piippuun, jos olisin juossut kisan kovemmalla  keskivauhdilla.

Jos on yhtään sykeorientoitunut harjoittelija, suosittelen lämpimästi käymään tasotestissä selvittämässä omat sykerajat. Sykerajat kannattaa myös tarkistuttaa tasaisin väliajoin. Kun tietää omat henkilökohtaiset sykerajansa, on helppo harjoitella laadukkaasti. Silti on tärkeää viime kädessä luottaa kehon tuntemuksiin, sanoivat sykkeet mitä tahansa. Sykerajat ovat harjoittelussa hyvä renki mutta huono isäntä. 

Olin ennen testin uusimista hyvin epävarma omasta todellisesta kunnostani. Nyt on luottavaisempi olo lähteä tavoittelemaan ennätystä puolimaratonilla kolmen viikon päästä, kun tiedän missä mennään. Testin perusteella uusi enkka on täysin realistinen, mutta jos jotain olen elämässä oppinut niin sen, että vain juostut tulokset lasketaan.

-Lilli G (Voit seurata minua Instassa: lilligronroos)

Tässä vielä ihana elokuinen muisto Helsinki Marathonilta, kun juoksimme yhdessä maaliin maratonviestijoukkueena. Kuvassa lisäkseni Vera Lensu ja Anu Pitkänen. Joukkueen neljäs jäsen, Essi Kilpeläinen, on kuvassa keltapaitaisen juoksijan takana. Kuva: Helsinki Marathon