Lasten liikuntataitojen oppiminen ei ole kilpajuoksua

Lasten liikuntataitojen oppiminen ei ole kilpajuoksua

Paljastan nyt erään äitiyteni tähtihetkistä parin vuoden takaa. Oli täydellinen kevättalven hiihtosää auringonpaisteineen ja pikkupakkasineen. Lähdimme koko perheen voimin läheiseltä rannalta hiihtämään meren jäälle. Silloin kaksivuotias kuopus oli pulkassa ja me muut suksilla. Olin kuvitellut meidän hiihtelevän noin puolen kilometrin päässä olevaan saareen ja juovan siellä punaposkisina kaakaot. Mielikuva oli täydellinen.

Todellisuudessa viisivuotiaalta esikoiselta loppui kiinnostus heti ensimmäisen kaatumisen jälkeen. Hän heitti niin sukset kuin sauvatkin menemään. Keskustelun varaa ei ollut. Olin niin loukkaantunut siitä, ettei jälkikasvuni osannut arvostaa minun mielikuvaani täydellisestä hiihtoretkestä, että painelin puhisten yksin hiihtämään. Pitäkööt tunkkinsa. Kolme muuta perheenjäsentä jäivät ihmeissään katselemaan loittonevaa hahmoani. Palasin pahimmat höyryt päästettyäni takaisin perheeni luo olemaan taas rakentava ja kannustava äiti.

Kuten varmasti muutkin liikunnalliset vanhemmat, minäkin olen halunnut tarjota lapsilleni mahdollisuuden tutustua eri lajeihin varhain. Olemme vieneet lapsia uimahalliin, luistinradalle ja hiihtämään. Lapset ovat kokeilleet jalkapalloa, jumppaa ja parkouria. Oppiminen ei ole varmasti meidän lapsilla ollut varusteista, eikä mahdollisuuksien tarjoamisesta kiinni.

Esikoiseni on kuitenkin aina suhtautunut varautuneesti uusia asioita kohtaan. Siellä, missä jotkut lapset näkevät mahdollisuuksia, hän on nähnyt uhkia. Lapsi on monta kertaa kieltäytynyt pukemasta luistimet ylleen luistinradalla. Hän on mennyt läpi yhden uimakoulun jalat tiukasti altaan pohjassa kiinni. Apupyörillä hän ajelisi varmaan vieläkin, ellen olisi ottanut niitä pois väkisin. Lapsi on tarvinnut oppimiseen paljon kannustamista, mutta myös tilaa. Olen joutunut moneen kertaan hengittämään syvään ja nielemään pettymykseni. Olen joutunut hakemaan sitä veteen piirrettyä rajaa kannustamisen ja painostamisen välillä.

Nyt esikoiseni on ensimmäisellä luokalla. Vielä viisivuotiaana veden naamalle roiskumista pelännyt lapsi on kehittynyt oikeaksi vesipedoksi, joka rakastaa sukeltamista. Hän oppi viime talvena luistelemaan, eikä kaatuminen jäällä haittaa enää yhtään. Jalkapallosta ei tullut lapselle ainakaan toistaiseksi harrastusta, eikä hän ole innostunut monesta muustakaan harrastuksesta. Parkour sen sijaan tuntuu ainakin nyt kiinnostavan. Hiihtokärpäsen puremaa yritämme etsiä tänä talvena taas uudestaan, kunhan vain lumi saavuttaa eteläisenkin Suomen. Minä taidan käydä etukäteen urheilemassa turhat höyryt pois, jotta pystyn tarvittaessa hillitsemään hermoni.

Haluan yrittää istuttaa lapsiin liikunnan kipinän tuputtamatta. Huomaan, että erityisesti esikoiseni karsastaa sitä, kun muutun äidistä liikunnanopettajaksi. Niinpä olen alkanut olemaan lapselleni liikuntatilanteissakin vain äiti. Opetan teknisiä yksityiskohtia sitten, kun pyydetään. Jos jotain voisin sanoa pari vuotta nuoremmalle itselleni, kehottaisin laittamaan jäitä hattuun. Ei minun lapseni tarvitse olla ensimmäinen, joka oppii. Hän oppii kyllä sitten, kun aika on kypsä.

-Lilli G (Instassa lilligronroos)

 

 

 

Boulderoimassa Kalasataman Kiipeilyareenalla lasten kanssa

Boulderoimassa Kalasataman Kiipeilyareenalla lasten kanssa

Kävimme viettämässä lauantai-iltapäivää lasten kanssa Kalasataman Kiipeilyareenalla. Kiipeilyareena sijaitsee Redin kauppakeskuksessa. Lapset olivat kiipeilemässä ensimmäistä kertaa elämässään, enkä itsekään ole kiipeilijänä kovin kokenut. Käyn Kiipeilyareenalla kuitenkin säännöllisesti opiskelijoideni kanssa, joten paikka oli minulle entuudestaan tuttu.

Kalasataman Kiipeilyareenalla kiipeillään ilman valjaita, eli boulderoidaan. Seinät ovat noin 4-5 metrin korkuisia ja niitä on neljässä eri kerroksessa. Seinillä on on monen tasoisia reittejä. Vaikeusasteen tunnistaa otteiden väristä. Helpoissa reiteissä otteita on enemmän ja ne ovat muodoltaan helpommin tartuttavia. Helpoimmat reitit ovat väriltään harmaita ja keltaisia. Lisäksi Kalasataman Kiipeilyareenalla on erikseen lapsille tarkoitettu kiipeilyseinä. 

Boulderointi on matalan kynnyksen laji, koska kukin voi harrastaa sitä omalla tasollaan. Kehittymisen huomaa konkreettisesti, kun oppii vähitellen kiipeämään vaikeampia reittejä. Molemmat lapset kiipesivät onnistuneesti harmaita ratoja – vähitellen korkeammalle ja korkeammalle. Kuopukselle kaikkein motivoivin seinä oli lasten oma kiipeilyseinä, jonka hän uskalsi kiivetä ylös asti.

IMG-4847 

IMG-4832

Boulderoinnissa on tärkeää harjoitella alastuloa ennen kuin lähtee korkeuksiin. Paksu alastulopatja ei jousta kovin paljoa, joten on järkevää pyrkiä kiipeämään myös alaspäin. Kun seinältä hyppää patjalle, pitää muistaa joustaa polvista. Jos tippuu korkealta, kyykystä kannattaa jatkaa matkaa selälleen leuka rinnassa. Kädet pitää muistaa kaatuessa pitää rinnan tai vatsan päällä, ettei niillä vahingossa ota vastaan. Alastulon lisäksi boulderoinnissa tärkeä turvallisuusseikka on muiden kiipeilijöiden huomiointi. Kiipeilijän alapuolella ei saa koskaan oleskella. Pitää pysytellä reilun matkan päässä seinästä, ettei saa ketään niskaansa.

Boulderointi maksoi yli neljävuotiailta lapsilta 10 euroa ja aikuisilta 13 euroa. Kenkävuokra oli 4 euroa/kenkäpari. Kuopus sai vielä kiipeillä ilmaiseksi, joten koko lysti maksoi meiltä yhteensä 31 euroa.

Lauantai-iltapäivä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta kiipeilykokeiluun kahden lapsen ja yhden vanhemman kokoonpanolla, koska porukkaa oli aika paljon. Lasten oli vaikea hahmottaa, mistä kaikkialta ihmisiä saattoi pudota yllättäen päälle. En uskaltanut päästää lapsia hetkeksikään silmistäni. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut jättää oman kiipeilymaksuni kokonaan maksamatta, koska taisin itse kiivetä koko Kiipeilyareenalla vietetyn tunnin aikana vain kaksi rataa.

Toisaalta uskon, että lapset innostuvat kokeilemaan uusia asioita helpommin, jos aikuinenkin laittaa itsensä likoon, joten oli varmasti hyvä, että myös minä puin kiipeilykengät jalkoihini. Ensi kerralla yritämme mennä kiipeilemään vähän hiljaisempana hetkenä, tai sitten otan toisen aikuisen avukseni vahtimaan lapsia.

Kokonaisuudessaan lajikokeilu oli meidän kaikkien kolmen mielestä varsin onnistunut. Lapset uskalsivat kiivetä vähitellen yhä korkeammalle ja molemmat saivat varmasti rutkasti onnistumisen elämyksiä. Uskon, että lapset kehittyisivät nopeasti, jos kävisimme säännöllisesti kiipeilemässä. Boulderointi on erinomainen esimerkki lajista, jota koko perhe pystyy parhaimmillaan harrastamaan samanaikaisesti omalla tasollaan.

IMG-4836

Stadi vs. lande – Mikä on paras kasvuympäristö lapselle?

Stadi vs. lande – Mikä on paras kasvuympäristö lapselle?

Elääkö lapsi onnellisemman elämän maalla vai kaupungissa? Tätä asiaa olen miettinyt paljon kasvattaessani jälkikasvuani itähelsinkiläisessä lähiössä. Monet lapsuusmuistoni liittyvät vahvasti luonnossa liikkumiseen. Olin lapsena paljon ulkona ja melkein koko ajan liikkeessä. Liikuntataitoni kehittyivät pitkälti leikin ja höntsäilyn lomassa.

Lukuun ottamatta paria ensimmäistä elinvuottani, ensikosketukseni kaupunkiasumiseen oli vuonna 2003. Silloin muutin Jyväskylään opiskelemaan. Nautin kaupunkimaisemmasta ympäristöstä – erityisesti siitä, että kaikki palvelut olivat lähellä. En silti rehellisesti sanottuna koskaan ajatellut rakentavani pysyvästi elämää kaupunkiin. Ajattelin aina, että ostaisimme opiskelujen jälkeen omakotitalon ja perustaisimme perheen maalle.

Toisin kuitenkin kävi. Vähän sattumien kautta päädyimme reilut kymmenen vuotta sitten muuttamaan Helsinkiin. Asuimme ensin Töölössä. Kun kasvava perheemme alkoi kaivata lisäneliöitä, siirryimme vähän väljemmille (lue: halvemmille) vesille. Ostimme ensiasuntomme Herttoniemenrannasta ja sillä tiellä olemme edelleen.

Löydän itseni edelleen välillä haaveilemasta omakotitalosta maaseudulla. Kai pelkään, että lapseni jäävät paitsi jostain sellaisesta hyvästä, mitä minulla oli lapsena. Lapsuusmuistoni liittyvät vahvasti luontokokemuksiin: hajuihin, makuihin ja tunnelmiin, joihin kaupungissa ei pääse samalla tavalla käsiksi. Maalla vuodenaikojen vaihtelut huomaa selvemmin, luonto tuoksuu voimakkaammin ja ulkona on hiljaisempaa. Tähdet tuikkivat kirkkaasti kaukana kaupungin valoista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Totuus kuitenkin on, ettei elämä kaupungissakaan ole hullumpaa. Pidän Helsingistä ja helsinkiläisyydestä on tullut luonteva osa identiteettiäni. Lähiölapsuus on ehkä erilaista kuin oma lapsuuteni, mutta ei se välttämättä ole huono asia. Eivät lapset osaa kaivata niitä asioita, joita itse tein lapsena. He elävät omaa lapsuuttaan.

Huomaan juurtuneeni esikoisen koulun aloituksen myötä yhä vahvemmin Herttoniemenrantaan. Kotikaupunginosamme on todella lapsiystävällinen hyvine päiväkoteineen, kouluineen ja leikkipuistoineen. Kaikki palvelut ovat käden ulottuvilla, joten arki on helppo saada rullaamaan. Kuopuksen päiväkotiin on matkaa noin 200 metriä ja esikoisen koulukin on alle puolen kilometrin päässä. Meidän molempien työmatka on lyhyt. Itä-Helsingissä on sitä paitsi kaunis luonto ja hyvät lenkkeilymahdollisuudet. Metsäänkään ei ole totuuden nimissä pitkä matka, vaikka sinne täytyykin erikseen lähteä.

Vaikka omat lapseni eivät pääse samalla tavalla liikkumaan päivittäin rakentamattomassa ympäristössä kuin itse lapsena pääsin, kehittyvät motoriset taidot onneksi kerrostaloyhtiöiden sisäpihoillakin. Ovikellomme soi tiuhaan, kun naapurin lapset hakevat meidän poikia ulos remuamaan. Toisaalta mahdollisuudet harrastaa eri liikuntalajeja ovat käsittämättömän monipuoliset. Jokaiselle lapselle löytyy ihan varmasti jotakin, jos vain osaa etsiä. Tällä hetkellä pojilla on kokeilussa parkour.

Olemme onnekkaita, sillä meidän on helppo tarjota lapsille maaseutukokemuksia, vaikka asummekin kaupungissa. Voimme helposti karata maalle, jos kaupunkielämä alkaa ahdistaa. Omat vanhempani asuvat edelleen lapsuudenkodissani. Kaikki kolme sisarustani asuvat maalla. Lisäksi meillä on yhteensä kolme mökkiä, joita saamme käyttää kuin omiamme.

On hienoa huomata, että kaupunkilaislapsenikin osaavat ammentaa rakentamattoman ympäristön tarjoamista mahdollisuuksista, ja tuntuvat todella nauttivan luonnosta. Syyslomalla muuten kuopuksen ykköstoive oli mennä metsäretkelle paistamaan makkaraa – ja tämän toiveen tietysti toteutimme.

❤ Lilli G (olen Instassa nimimerkillä lilligronroos)

 

 

 

 

Kokemuksia Perhe on paras -leiriltä Vierumäeltä

Kokemuksia Perhe on paras -leiriltä Vierumäeltä

Pääsimme viettämään syysloman päätösviikonloppua Vierumäelle Perhe on paras -leirille. 4- ja 7-vuotiaat pojat saivat leirin synttärilahjaksi isovanhemmiltaan ja me pääsimme Veikon kanssa mukaan siipeilemään. Ihan mahtavaa!

Perhe on paras -leirejä on järjestetty jo 30 vuoden ajan. Suosio piilee varmasti lomailun helppoudessa. Leiripakettiin kuuluu majoituksen ja ruokailujen lisäksi erittäin monipuolinen valikoima erilaisia liikunta-aktiviteetteja koko viikonlopun ajalle. Ohjelma on suunniteltu yli 5-vuotiaille lapsille ikäryhmittäin. Aikuisille on tarjolla runsas valikoima erilaisia liikuntalajeja, kuten kahvakuulaa, maastopyöräilyä ja palloilua. Lisäksi viikonlopun aikana on mahdollisuus touhuta koko perheen kanssa yhdessä. Alle 5-vuotiaat lapset voi viedä erikseen maksulliseen Muksula -lapsiparkkiin. Liitin blogiin koko leiriviikonlopun ohjelmarungon (Muksula -ajat eivät ole näkyvissä ohjelmassa).

Perhe on paras -leiri-ilmoittautumisen yhteydessä voi valita joko opisto- tai hotellimajoituksen. Hotellimajoitus on opistomajoitusta hienompi. Opistomajoitus taas sijaitsee lähempänä Urheiluhallia, mikä on leirin keskuspaikka. Molemmissa vaihtoehdoissa on siis puolensa.

Meille isovanhemmat olivat varanneet majoituksen Vierumäki Resort Hotellissa. Huoneet olivat harmonisen kauniit ja siistit. Ikkunoista näkyi rauhoittavaa mäntymetsää. Lapset saivat nukkua toisessa huoneessa ja me saimme oman master bedroomin. Huoneita yhdisti väliovi. Aikuisten huoneessa kylpytakit, tohvelit ja kylpyamme toivat pientä luksuksen tuntua. Hotellihuoneiden ohella myös ruoka miellytti meitä. Hotelliravintolan buffetissa oli joka aterialla monipuolista ja maistuvaa ruokaa niin aikuisille kuin lapsillekin. Nakkeja ja pekonia ei tosin mielestäni olisi tarvinnut olla tarjolla Urheiluopiston aamiaisbuffetissa. Lapset olivat kyllä eri mieltä.

 

 

Perjantai

Leiri alkoi perjantaina puoliltapäivin ja päättyi sunnuntaina alkuiltapäivästä. Heti perjantai-iltapäivälle olisi ollut jo paljon erilaisia aktiviteettivaihtoehtoja. Meillä iltapäivä meni vähän ohi, koska jouduin lähtemään Päijät-Hämeen keskussairaalaan päivystykseen (ei siitä sen enempää). Pojat ehtivät onneksi kuitenkin uimaan Veikon kanssa.

Jäimme päivällisen jälkeen hotellihuoneelle kylpemään, vaikka tarjolla olisi ollut rantasaunaa ja makkaranpaistoa. Valitettavasti nelivuotias kuopus oli kovassa yskässä ja yritimme pedata terveempää seuraavaa päivää pitämällä illan rauhallisena. Olin itsekin poikki vaiherikkaasta päivästä, joten suurta hinkua iltamenoille ei ollut.

Näyttökuva 2019-10-20 kello 19.24.17.png
Perjantain ohjelma meni meidän perheeltä vähän ohi, vaikka tarjolla olisi ollut kaikenlaista kiinnostavaa.

Lauantai

Nukuimme pitkät ja meidän perheen mittakaavassa hyvät yöunet kuopuksen yskästä huolimatta. Heräsimme puoli kahdeksalta aamiaiselle ja ehdimme nipin napin yhdeksäksi Urheiluhallille aloittamaan päivän ohjelmaa. Seitsemänvuotiaalle esikoiselle oli aamupäivällä tarjolla ensin yleisurheilua ja sitten pallopelejä (jonne hän ei lopulta jaksanut yleisurheilun jälkeen osallistua). Kuopuksellekin olisi ollut tarjolla maksullinen Muksula -lapsiparkki, mutta hän oli sen verran kipeänä, että päätimme antaa Palomies Sami -ohjelmien hoitaa häntä. Itse menin TRX -tunnille. En ole ennen kokeillut TRX-nauhoja, joten halusin päästä hakemaan uusia vinkkejä. Tunti oli tehokas ja monipuolinen, joskin tällaisen diesel-veturin olisi pitänyt kyllä lämmitellä huolellisemmin ennen treeniä.

Näyttökuva 2019-10-20 kello 19.27.01
Lauantain ohjelma. Onnistuimme rakentamaan päivän siten, että ehdimme osallistua moniin aktiviteetteihin ilman kiireen tuntua.

Kuten yllä olevasta ohjelmasta näkyy, aamupäivän aikana aikuisille oli ohjelmassa vaikka mitä kiinnostavaa. Veikko kävi TRX -tuntini jälkeen kahvakuulatunnilla ja sillä välin minä tein lyhyen juoksutreenin Urheiluhallin sisäradalla. Emme ahmineet muita aikuisten aktiviteetteja, koska lapset ovat vielä pieniä ja he kaipasivat selvästi perheen yhteistä puuhastelua. Lisäksi kuopuksen sairaus hidasti menoa. Pienikin riehaantuminen aiheutti hänelle yskäkohtauksen.

IMG-4428
Leirillä oli mahtavaa se, miten monipuolisesti lapset pääsivät kokeilemaan kaikkea.  Erityisen paljon leiristä sai irti ekaluokkalainen. Nelivuotias oli vielä liian pieni osallistumaan lasten aktiviteetteihin.

Lounaan jälkeen kuopuksen oli tarkoitus lähteä metsäretkelle makkaranpaistoon Veikon kanssa, mutta kylpy ja päiväunet veivät voiton metsäretkestä. Minä suuntasin esikoisen kanssa Volttiareenalle vapaavuorolle ja uimaan. Uinti ei kuulunut leirin hintaan, mutta esikoinen on siitä nyt niin innoissaan, että menimme silti. Ison altaan radat oli varattu uimaseuran treeneihin ja kylpyläosastolla oli ruuhkaa. Lilluimme lämpimässä porealtaassa antaumuksella ja lisäksi heittelin sukeltamista rakastavalle esikoiselle renkaita. Uinnin jälkeen kävimme tekemässä pienen välikuoleman hotellihuoneessa, jotta jaksoimme lähteä vielä tunniksi pelaamaan koko perheen voimin pickle ballia.

IMG-4458
Pickle ball on mainio mailapeli lapsen kanssa pelattavaksi, koska mailan varsi on lyhyt ja pallon liike kohtalaisen hidas.

 

Myöhäisen päivällisen jälkeen olimme kaikki valmiita nukkumaan. Nukahdin ihanaan pehmeään sänkyyn vain herätäkseni parin tunnin päästä kuopuksen huutoon. Yskä ja korvakipu pitivät häntä ja samalla minua ja Veikkoa hereillä lähes koko aamuyön. Onneksi esikoisella on hyvät unenlahjat.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamuun heräsin kuin tynnyrin pohjalta. Olin torkkunut yöni puolen tunnin – tunnin pätkissä vaihtelevissa asennoissa. Edes laadukas hotellihuone ei takaa hyviä yöunia, kun lapsi sairastaa. Olin niin puhki, että päätin ottaa päivän rauhassa. Veikko lähti aamupalan jälkeen parkouriin ja esikoinen mailapelitunnille. Me kulutimme kuopuksen kanssa aikaa Urheiluhallin leikkialueella ja pituushyppypaikalla.

Näyttökuva 2019-10-20 kello 19.44.12
Sunnuntain ohjelma. Olin itse niin väsynyt valvotun yön jälkeen, että otin suosiolla kuopuksen vahtivuoron ja päästin Veikon urheilemaan.

Kun mailapelit ja parkourit olivat ohi, lähdimme vielä Volttiareenalle. Kuopuskin intoutui hetkeksi riehumaan virikkeellisessä ympäristössä, enkä minä malttanut häntä kieltää. Vierumäen Volttiareena on lapsen paratiisi. Tuli todettua sekin, että 37-vuotias 193-senttinen istumatyötä tekevä normaaliarjessa vähän liikkuva miehenikin on aika ketterä sille päälle sattuessaan. Minä taidan olla meidän perheen kömpelys. 😀 

IMG_4464
Urheiluhallin reunalta löytyi pieni leikkitila, jonne kuopus rakensi auton sillä välin, kun esikoinen oli mailapelitunnilla. 

 

Olimme varanneet meille vielä paikat alkuiltapäivän telinevoimisteluun, mutta edellisen yön unettomuus painoi. Lisäksi kannoin huolta kuopuksen voinnista. Ensi viikolla ei olisi varaa olla kotona sairaan lapsen kanssa. Päätimme siis lähteä lounaan jälkeen kohti kotia.

Vaikka Perhe on paras -leiriämme varjosti kuopuksen sairastaminen, kokemus oli silti todella hyvä. On vaikea kuvitella parempaa paikkaa viettää aktiivileiriä lasten kanssa. Vierumäen urheiluopisto tarjoaa monipuoliset mahdollisuudet liikunnan harrastamiseen. Leirin ohjelmarunko oli toimiva ja ohjaajat olivat ammattitaitoisia. Kaikesta paistoi läpi se, että Perhe on paras -leiriä toteutetaan vuosien kokemuksella. 

En ollut ladannut suuria odotuksia oman treenini suhteen ja itse asiassa kahden puolimaratonstartin välinen viikonloppu oli syytäkin ottaa maltilla.  Uskon, että saamme leiristä vielä enemmän irti sitten, kun lapset vielä hieman kasvavat. Jo vuoden päästä myös kuopus pääsee osallistumaan lapsille suunnattuun ohjelmaan, jolloin meille aikuisille jää entistä enemmän aikaa omiin aktiviteetteihin. Tästä taitaa tulla meille syyslomatraditio. Iso kiitos Ullis ja Kaj, tämä oli ihan paras lahja! ❤

Tässä vielä linkki Perhe on paras -leirin lisätietoihin (linkki)

Instaprofiilini (lilligronroos) tallennetuista tarinoista löytyy vielä kuva- ja videoraportti meidän perheen leiristä.

IMG_4447
Kiitos Vierumäki ja Perhe on paras -leiri! Until next time.

Edit: Pientä tekstin ulkoasun muokkausta 21.10.2019 klo 7:00.

 

Kiire korventaa ja siksi sille pitää tehdä jotain

Kiire korventaa ja siksi sille pitää tehdä jotain

Viime viikko oli todella kiireinen. Piti hoitaa liian monta päällekkäistä asiaa ja samalla nukuimme huonosti, koska esikoinen yski öisin. Ahdisti, kun tuntui, etteivät työpäivien tunnit riittäneet ja lamaannuttava väsymys pisti kapuloita rattaisiin. Tämä samainen viikko oli se, jonka olin päättänyt etukäteen pitää viimeisenä kovana treeniviikkona ennen Vantaan puolimaratonia. Parin edeltävän viikon treenit olivat menneet pieleen flunssan takia, joten yksi kova viikko oli hyvä saada vielä alle. Tiedättekö mitä tein? Laitoin iltaisin villasukat jalkaan, otin lapset kainaloon ja katsoin heidän kanssaan Dohan MM-kisoja. Enkä kantanut tästä tippaakaan huonoa omatuntoa.

Kiire ärsyttää minua. Minua ärsyttää, kun kaikki puhuvat kiireestä. Minua ärsyttää, kun puhun itse kiireestä. Kiire on elämäniloa korventava vitsaus, josta soisi kaikkien pyrkivän mahdollisuuksiensa mukaan irti. En usko, että kukaan nauttii jatkuvasta kiireestä. Kiire kuvaa stressaavaa, liian täyteen buukattua elämää. Jos on koko ajan kiire, pitää miettiä, luoko itse kiirettä elämäänsä. On tietenkin sellaisia ajanjaksoja, jolloin on pakko puskea eteenpäin hampaat irvessä, eikä vaihtoehtoja ole. Usein kiire on kuitenkin ihmisten itsensä luomaa muka pakollisten asioiden täyttämää elämää.

Ärsyynnyn itseeni joka kerta, kun valitan kiireestä. Kiireen tuntu kertoo yleensä siitä, että olen epäonnistunut arjen kokonaiskuormituksen optimoinnissa. Silloin jotain pitää tiputtaa pois ainakin hetkellisesti, kunnes jokin muu elämän osa-alue kuormittaa vähemmän. Olen vasta muutama vuosi sitten todella ymmärtänyt sen, miten paljon arjen kokonaiskuormitus vaikuttaa siihen, miten paljon milloinkin on järkevää treenata. Tunnistan koko ajan paremmin, milloin voin antaa treeneissä palaa ja milloin on järkevämpää löysätä tahtia.

Aika usein meillä on päänsisäisiä sääntöjä sille, mitä kaikkea elämään kuuluu mahtua. Läheskään kaikki näistä eivät ole kuitenkaan sellaisia, jotka ovat objektiivisesti tarkasteltuna pakollisia. Vapaa-ajalla tärkein tehtäväni on huolehtia lasteni perustarpeiden tyydyttämisestä. Minun ei ole pakko viedä lapsia moniin harrastuksiin, minun ei ole pakko suorittaa kaikkia etukäteen suunnittelemiani treenejä, eikä minun ole pakko tavata ystäviäni, vaikka nämä kaikki ovatkin sellaisia asioita, joita pidän arvokkaina, ja joita mielelläni teen. Kivoillakin asioilla on kuitenkin taipumus muuttua kuormittaviksi, jos niitä on liikaa suhteessa käytettävissä olevaan aikaan.

Työntekijänä tehtäväni on hoitaa minulle osoitetut työtehtävät moitteettomasti. Jos töissä on koko ajan työintoa tappava kiire, on hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä kiireelle on tehtävissä. Tietenkin on paljon ammatteja, joissa omaan työhön ei pysty vaikuttamaan, mutta monesti jotain on tehtävissä. Ainakin kissa pitää nostaa pöydälle ja avata avoin keskustelu hyvinvointia korventavasta kiireestä. Pitkäaikainen stressi on niin haitallista sekä fyysiselle että psyykkiselle hyvinvoinnille, että luulisi työnantajiakin kiinnostavan ratkaisun etsiminen.

Toisaalta välillä voi miettiä, mitä tarkoittaa sillä, kun kertoo, että on kiire. Onko kiire todellista, vai onko kiirepuheesta tullut vain tapa? Vähenisikö kiireen tuntu, jos lakkaisi puhumasta kiireestä?

Lasten hyvinvointi on vahvasti yhteydessä läheisten aikuisten hyvinvointiin. Jos perheessä on koko ajan kiireinen ja kireä ilmapiiri, se ei voi olla vaikuttamatta lapsiin. Minun ruuhkavuoteni ovat jälkikasvuni lapsuus. He rakentavat identiteettiään ja maailmankuvaansa samalla kun minä itse pyristelen arjen eri velvollisuuksien ja tavoitteiden ristipaineessa. En halua, että lapset hengästyvät vanavedessäni elämän hektisyydestä, joten yritän painaa jarrua silloin, kun mopo meinaa karata käsistä.

Itse totesin loputtomalta tuntuneen työviikon jälkeen, että kroppa kaipasi lauantaiaamuna kaikkea muuta kuin suunnitelmissa ollutta kovaa treeniä. Luin aamupalapöydässä rauhassa Kuukausiliitteen, join naapurissa asuvien perheiden kanssa kahvia hiekkalaatikolla ja leivoin iltapäivällä lasten kanssa korvapuusteja. Lenkilläkin kävin, mutta vain kevyellä.

 

En minä tietenkään viime viikkoa kokonaan maannut, sillä kyllähän keho ja mieli tarvitsevat liikuntaa kiireisempinäkin viikkoina. Tein jotain pientä fyysistä aktiivisuutta joka päivä, sellaista, mikä ei kuormittanut jo valmiiksi univelan ja stressin kuormittamaa kehoani. Juoksukilometrit jäivät kuitenkin alle puoleen aiotusta. Tehotreenejä en tehnyt yhtäkään. Ehkä tämä löysäily vaikuttaa Vantaan puolikkaan lopputulokseen, mutta puolimaratontulostakin tärkeämmäksi asiaksi nousi se, että onnistuin palautumaan liian raskaasta työviikosta ja olen taas sekä äitinä että opettajana uuden viikon alkaessa aika zen.

Tsemppiä kaikille pimenevään syksyyn! Nautitaan upeasta ruskasta ennen kuin marraskuun loputon pimeys nielaisee luonnon värit. ❤

-Lilli (Olen Instagramissa nimimerkillä lilligronroos)

IMG-4141

Otteita tosielämästä – 4 asiaa, joista en yleensä kirjoita blogissa ja Instagramissa

Otteita tosielämästä – 4 asiaa, joista en yleensä kirjoita blogissa ja Instagramissa

Törmään aika usein siihen, että minua pidetään jotenkin yltiöterveellisenä ja tasapainoisena ihmisenä. Kirjoitan blogissa ja Instagramissa paljon terveyteen, treenaamiseen ja henkiseen tasapainoon liittyvistä asioista, joten kai tämä olettamus on ihan oikeutettu. Se ei tietenkään ole koko totuus. Seuraavat paljastukset eivät ole paljastuksia minut hyvin tunteville ihmisille.

Olen epäjärjestelmällinen ihminen

Jos kuvaan jotakin kotona, siivoan ylimääräiset lehdet, piirrustukset, tiskit, legot, peitot, tyynyt, kalsarit, miekat ja pehmoeläimet yleensä sivuun. Niin varmaan tekee aika moni muukin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän koti olisi aina siisti.

Meillä on kotona kasoja. Paljon kasoja. Sanomalehdet, aikakauslehdet, tärkeät paperit, tarpeettomat paperit, nenäliinat, silmälasikotelot, rasvapurkit, laturit ja muut arkipäiväiset tavarat täyttävät meillä pintoja. Monilla tavaroilla on kyllä paikka, mutta jätämme ne silti lojumaan sinne tänne. Valitettavasti lapset katsovat vanhemmiltaan mallia ja jättävät sujuvasti myös omat tavaransa ympäri kotia. Aina välillä teemme ryhtiliikkeen ja yritämme leikkiä järjestelmällistä perhettä, mutta tilanne luisuu salamana takaisin entiseen.

Kadotan jatkuvasti asioita. Joudun palaamaan keskimäärin viisi kertaa takaisin sisään yrittäessäni tehdä lähtöä töihin, koska pyöräilykypärä, työavaimet, vaihtovaatteet, kännykkä tai jokin muu tärkeä kapistus on hukassa. Aamun tärkeät minuutit valuvat hukkaan, kun säntäilen ympäri kämppää.

Olen juuri se vanhempi, joka unohtaa nimikoida kumpparit, lähtee ostamaan toppahaalaria talven ensimmäisenä pakkaspäivänä, unohtaa retkieväät, unohtaa palauttaa päiväkotiin tärkeät paperit ja unohtaa varata ajoissa terveystarkastuksen. Kaikessa kaoottisuudessa koen kuitenkin, että arkemme on aika hyvin hallinnassa. Olen jo kauan sitten lakannut pyrkimästä hallitsemaan kaikkea kerrallaan. Usein asioilla on kuitenkin tapana järjestyä.

Huudan lapsilleni

Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa. Emme kuitenkaan pääse arjessa aina kovin helpolla. Vaikka meillä on hyvät voimavarat kohdata kasvatukseen liittyviä haasteita, saatan menettää hermot – oikeastaan aika usein. Välillä käytän kantavaa opettajan ääntäni. Suomeksi sanottuna huudan.

Luulin joskus aikana ennen omia lapsia, että pystyisin hoitamaan omien lasten kanssa kriisitilanteet yhtä ammattimaisesti kuin töissä ollessani. Aika nopeasti äitiys opetti minulle realismia. Olen epätäydellinen, mutta pyrin silti olemaan riittävän hyvä äiti. Haluan olla lapsille aito. Kun suutun, lapset tietävät, että tietty raja ylittyi. Kun lepyn, asiat selvitetään. Välillä joudun pyytämään anteeksi, kun puran lapsiin omaa stressiäni. Sekin on elämää.

Olen tehnyt tietoisen ratkaisun, etten juurikaan avaa lapsiperhearkeemme liittyviä asioita blogissa ja Instagramissa. Jos tarvitsen tukea kasvatusasioihin, puhun lähipiirini kanssa. En halua, että lapset lukevat internetistä heidän henkilökohtaisia asioistaan. Jos jaan jotain lapsista, haluan sen olevan lähtökohtaisesti sellaista, mikä ei voisi satuttaa lapsia koskaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsiperhearkemme olisi aina auvoista.

Nipistän liian usein yöunista

Pyrin nukkumaan 8 tuntia yössä, koska tiedän, että hyvin nukkuneena voin paremmin. Silti valvon usein liian myöhään. Olen joskus pystynyt paremmin pitämään linjan, etten työskentelisi enää koneella tai käyttäisi kännykkää yhdeksän jälkeen – ohje, mitä toitotan opiskelijoilleni. Tällä hetkellä lasten kanssa kotona on kuitenkin niin intensiivistä, etten pysty pitäytymään tässä säännössä itse.

Lapsilla on päiväkoti- ja koulupäivän jälkeen niin suuri tarve olla kanssani, että olen suosiolla jättänyt kaiken vähänkään pidempää keskittymistä vaativan asioinnin iltaan. Kun aivot virittyvät illalla työmoodiin, on nukahtaminen kuitenkin vaikeampaa. Liian usein yöunet jäävät vain seitsemän tunnin mittaisiksi – ja sen valitettavasti huomaa voinnissa. Riittävä uni on todella tärkeää palautumisen kannalta, ja tällä hetkellä tietoisesti vähän siitä nipistän. Tuntuu kuitenkin siltä, että kiireettömät kännykättömät hetket päiväkoti- ja koulupäivän ja nukkumaanmenon välissä ovat niin arvokkaita, että haluan olla mahdollisimman hyvin lasten saatavilla.

Se, että haluan olla monessa mukana, tarkoittaa myös sitä, että nukun välillä liian vähän. Meillä kaikilla on vain 24 tuntia vuorokaudessa käytettävänä. Tätäkin tekstiä kirjoitan lauantai-iltana liian myöhään. Koska kuitenkin nautin kirjoittamisesta, hyväksyn sen, että blogiin menevä aika on pois esimerkiksi Netflix-sarjoilta.

Syön säännöllisesti pitsaa

Kulutan paljon, joten tarvitsen myös paljon energiaa. Perusruokavalioni on sisältää 5-6 annosta päivässä hyvin tavallista ruokaa. Aamupalla syön usein rahkapuuroa ja hedelmiä, lounaalla lautasmallin mukaisen kouluruoan, välipalaksi esimerkiksi pähkinöitä ja jogurttia, päivälliseksi Veikon tekemää kotiruokaa ja iltapalaksi usein leipää, jogurttia sekä marjoja tai hedelmiä.

Uskon ajatusmalliin, että jos syö 80-prosenttisesti terveellisesti, ei ole terveyden kannalta kovinkaan paljoa merkitystä sillä, mitä jäljelle jäävät 20 prosenttia sisältää. Asioimme säännöllisesti naapurikorttelin Kotipizzassa. Tumma suklaata, jätskiä ja salmiakkia kuluu viikottain. Silloin, kun herkuttelen, teen sen hyvällä omallatunnolla. Varsinaista herkkuhimoa minulla harvemmin on, koska syön yleensä niin usein ja niin paljon, ettei verensokeritaso pääse laskemaan. Jos unohdan syödä työpäivän aikana välipalan, olen juuri se tyyppi, joka ahmii kokouspullapitkon jämät opettajanhuoneen pöydältä ennen kuin muut ehtivät paikalle.

En huolehdi painostani ja se heitteleekin jonkin verran vuoden kierron mukaan. Tottakai kestävyysjuoksussa on hyötyä alhaisesta kehonpainosta. Minulle on kuitenkin tärkeämpää riittävä energiansaanti kuin laiha ulkomuoto. Jos syön liian vähän päivän aikana, herään aamuyöllä nälkäisenä. Keho tarvitsee ravintorikasta ruokaa, mutta mieli kaipaa välillä myös herkuttelua.

Pyrin olemaan mahdollisimman rehellinen kirjoittaessani blogitekstejä ja toisaalta postatessani Instagramiin. Silti teksteistä ja kuvista paljastuu vain pintaraapaisu siitä, millaista arkea päivittäin elän. Se arki on niiden ihmisten täyttämää, joiden kanssa asun ja työskentelen. Se arki on hirveän tavallista työssäkäyvän pikkulapsiperheen äidin arkea. Se arki on hirveän epätäydellistä ja silti juuri oikeanlaista.

-Lilli G (Instagram: lilligronroos)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Osaisinko olla keholleni armollisempi, jos saisin nyt lapsen?

Osaisinko olla keholleni armollisempi, jos saisin nyt lapsen?

Ympärilläni on paljon fyysisesti aktiiviseen elämään tottuneita pienten lasten äitejä. Osa tuskailee sitä, miten keho tuntuu synnytyksen jälkeen vieraalta. Monen on vaikea malttaa edetä liikunnassa hitaasti, koska keho huutaa raskaan liikunnan aiheuttamaa endorfiinihumalaa. Olen itse ollut aivan samanlainen molempien raskauksieni jälkeen. On helppo katsoa kaltaisiani fyysisesti aktiivisia äitejä ulkoapäin ja toppuutella. Rohkaista katsomaan itseään peilistä lämmöllä ja lempeydellä. Minkä mielettömän työn keho onkaan osannut tehdä!

Minulle oli huomattavasti helpompaa suhtautua kehooni lempeästi raskausaikana kuin synnytyksen jälkeen. Kasvava maha oli merkki siitä, että lapsi sisälläni kasvoi. Varsinkin ensimmäisen raskauden aikana tunsin oloni hehkuvaksi. En kumpanakaan raskausaikana lopettanut liikuntaa missään vaiheessa, mutta valitsin vähitellen lempeämpiä liikuntamuotoja, kuten kävelyä, pyöräilyä, uintia ja vesijuoksua. Jos olin väsynyt työpäivän jälkeen, lepäsin. Liikuin vahvasti kehoani kuunnellen.

L

Vaikka molempien synnytysten jälkeen lähes kaikki raskauskilot jäivät laitokselle, pehmentynyt keho tuntui vieraalta. Halusin saada lihasmassani ja suorituskykyni takaisin nopeasti. Halusin näyttää itseltäni. Raskaus ja synnytys muuttavat naisen kehoa lyhyen ajan sisällä valtavasti. Ei mikään ihme, jos se hämmentää. Aloitin pitkät kävelylenkit melkein heti synnytysten jälkeen. Lisäsin tehoja heti, kun kroppa tuntui kestävän. Menin kuntosalille jo ennen jälkitarkastusta – onneksi maltoin sentään pitää painot maltillisina ja välttää vatsalihasliikkeitä! Tunsin hyvää oloa siitä, että ulkoiset raskauden merkit kehossa katosivat nopeasti ja peilistä katsoi taas tutun näköinen minä.

Liikunnalla on monia myönteisiä vaikutuksia raskausaikana ja synnytyksen jälkeen, eikä ole tarkoituksenmukaista jättää sitä kokonaan pois (ks. aiempi postaus: Milloin synnytyksen jälkeen voi juosta? – liikunta synnytyksen jälkeen). Runsas liikunta raskauksien jälkeen on ollut minulle myös henkireikä totutellessa uuteen ihmeelliseen elämänvaiheeseen. Liikunnan tuoma raukeus on auttanut keskittymään ja rauhoittumaan kotona. Jälkeenpäin olen kuitenkin jopa vähän hävennyt sitä, miten malttamaton olin. Sitä, miten kiire minulla oli päästä takaisin kuntoon. Onneksi en tehnyt keholleni pahempaa hallaa malttamattomuudella!

Jos saisin nyt antaa neuvoja vasta synnyttäneelle itselleni, neuvoisin katsomaan itseäni peilistä hyväksyvästi. Neuvoisin kyllä liikkumaan, mutta täysin vailla tavoitteita ja kehoani kuunnellen. Neuvoisin hidastamaan hetkeksi tahtia ja olemaan läsnä. Osaisinkohan olla keholleni armollisempi, jos saisin nyt lapsen?  

Voit seurata minua instassa nimimerkillä lilligronroos.

-Lilli G

Kansikuva: Veikko Grönroos

Raskausmahakuva: Fanni Oksanen Photography (2012)