Me muutettiin maalle

Jos joku olisi sanonut minulle heinäkuun alussa, että asumme maalla kesän taittuessa syksyyn, olisin nauranut räkäisesti. Olimme toki välillä pohtineet vaihtoehtoja. Olin selannut säännöllisesti Oikotien asuntotarjonnan. Ei meillä ollut mitään kovin vakavaa aikomusta uuden kodin hankintaan, mutta oli kiva leikkiä ajatuksella, josko joskus löytäisimme ihka oman talon jostakin Helsingin kehyskunnasta. Olin aina haaveillut pihasta ja syvällä sisimmässäni kaivannut maaseudun rauhaa. Asiat olivat kuitenkin Helsingissä niin hyvin, ettei kannattanut tehdä mitään hätiköityjä ratkaisuja. Meillä oli kiva koti, työkuviot pyörämatkan päässä, sekä lapsilla koulu- ja päiväkotiasiat kunnossa.

Heinäkuun loppupuolella törmäsin sattumalta asuntoilmoitukseen, joka ei jättänyt rauhaan. Myynnissä oli kaunis 50-luvulla rakennettu kivinen paritalokoti lapsuutemme maisemissa, 45 kilometrin päässä Helsingistä. Makasin parvekkeemme sohvalla ja selasin kuvia ihastuneena. Lähetin linkin asuntoilmoitukseen olohuoneessa hengailevan puolisoni kännykkään. Ensin vitsailimme asiasta, sitten minuun iski pakottava tarve mennä katsomaan taloa. Kun ajoin heinäkuisena perjantai-iltana talon pihaan, tiesin heti tulleeni kotiin. Minä vain tiesin.

Vanha omenapuu. Kukkivat syyshortensiat. Liuskekiviterassi. Iso, kaunis piha.

Tunne vain voimistui astuessani taloon sisään.

Mahonkiovet olohuoneen ja eteiskäytävän välissä. Shakkiruutulattia keittiössä. Takka. Talovanhus oli hirvittävän sympaattinen ja kotoisa. Vähän rosoinen, mutta kuitenkin hyvin pidetty. Kaikin puolin täydellinen koti meidän nelihenkiselle perheellemme. Täydellinen.

Ajoin kotiin illalla sydän pamppaillen. Miten saisin puolison suostuteltua tähän hulluuteen mukaan? Entä, jos hän ei suostuisi? Jättäisikö talo minua koskaan rauhaan? Sovimme, että miettisimme asiaa tahoillamme viikonlopun yli. Odotin koko sunnuntain kädet hikoillen, että puoliso palaisi keikkareissulta. Vihdoin iltapäivällä pääsimme asian äärelle ja sovimme että menisimme katsomaan taloa koko perheen voimin seuraavana päivänä. Kun astuimme sisään, lapset alkoivat juosta ympäri taloa huutaen yhteen ääneen: ”Muutetaan! Muutetaan! Muutetaan!”. Kiersin taas haltioituneena tätä kaunista, kulttuurihistoriallisestikin arvokasta pientä taloa, joka vain huusi päästä asuttamaan meidän perhettämme. Toivoin koko sydämeni pohjasta, että myös puoliso näkisi talossa saman taian kuin minä.

Tunti näytössä käynnin jälkeen istuimme uimarannalla, katsoimme lasten vesileikkejä rantavedessä ja teimme talosta tarjouksen. Kaksi päivää tarjouksen teon jälkeen olimme sopineet edellisen asunnon myymisestä naapureillemme. Esikoisen koulupaikka hoitui, kuopuksen eskaripaikka hoitui. Klik klik klik, asiat vain loksahtelivat kohdilleen. Olimme yllättäen jättämässä entisen elämämme ja muuttamassa vanhalle kotikylällemme, jonne emme koskaan enää aikoneet muuttaa. Hyppäämässä päätä pahkaa uuteen. Tai vanhaan. Miten sen nyt sitten ajatteleekaan. Yhtäkkiä lapsuuden kotikylä alkoi tuntua rakkaalta ja lämpimältä. Sellaiselta, jossa haluaisin lasteni kasvavan aikuisiksi.

Nyt muutosta on kulunut kohta kuusi viikkoa. Tavarat ovat pikkuhiljaa asettuneet paikoilleen. Olemme ostaneet kompostorin, haravoita, lapion, kirveen ja trampoliinin. Olemme katselleet kirkkaana sykkivää tähtitaivasta ja haistelleet voimakkaita syyskesän tuoksuja oman pihan omenapuun alla. Uuteen totuteltavaa on ollut paljon meille kaikille. Olemme olleet ihmeissämme ja väsyneitä, mutta ennen kaikkea äärettömän onnellisia. Elämä on välillä yllätyksellistä. Uskon vahvasti siihen, että juuri näin kaiken piti mennä. Silloin, kun sydän kehottaa tarttumaan tilaisuuteen, sitä kannattaa yleensä kuunnella.

Jos lapsiperhearki 50-luvun kodissa kiinnostaa, tule seuraamaan minua Instagramiin (lilligronroos). Sisältövaroituksena täytyy tietysti muistuttaa, että Instagramin sisältö on kotifiilistelyn ohella myös vahvasti liikuntapainotteinen. 🙂

❤ Lilli G