Poikkeusoloissa yksin olemisesta tuli luksusta

Vaihtelin viestejä muutama päivä sitten erään kaverini kanssa. Jaoimme kokemuksiamme poikkeusoloarjesta. Totesimme molemmat, että arki on asettunut uusiin uomiin yllättävän hyvin, vaikka onkin välillä ikävä sitä tuttua normaalielämää. Kaveri kaipasi eniten kapakkailtoja. Itse totesin kaipaavani kaikkein eniten yksin olemista.

Poikkeusoloarki ei ole ihan optimaalista varmaan monessakaan perheessä. Ei myöskään meillä. Meidän on Veikon kanssa pakko vuorotella työntekoa, jotta molemmat saamme hoidettua pakolliset työtehtävät. Veikko kantaa yleensä päävastuun esikoisen koulutyöstä, kun minä teen töitä. Saamme hyvänä päivänä muutaman tunnin yhteistä työaikaa iltapäivällä, kun lapset leikkivät tai katselevat ruutua. Välipalan tai viimeistään päivällisen jälkeen vien lapset kunnolla ulkoilemaan. Tarvittaessa jatkan vielä työpäivää illalla lasten nukahdettua.

IMG_8313

Arjesta katoaa oma aika, kun työpaikalle on matkaa neljä askelta keittiöstä. Opettajan roolista täytyy vaihtaa parissa sekunnissa sujuvasti äidin rooliin – ja toisinpäin. Siinä on ollut totuttelemista. Vaikka sinänsä tykkään kotona työskentelystä, kaipaan kipeästi omilla lihaksilla kuljettuja työmatkoja, joiden aikana saan antaa ajatusten virrata vapaasti, eikä kukaan odota minulta mitään.

Nautin lasten kanssa puuhaamisesta ja olen tässäkin poikkeusarjessa yrittänyt panostaa siihen, että järjestän heille mielekästä tekemistä. Mielekkään tekemisen järjestäminen on myös välttämätöntä, jotta lapset eivät hypi iltaisin seinille.

Kuuntelen puolihuolimattomasti esikoisen loputonta selostusta kännykkäpelistä ja rauhoitan samalla pikkuveljen harmitusta siitä, kun juuri hänen tarvitsemansa legopalikka on isoveljen rakennelmassa kiinni. Vien lapset jalkapallokentälle, jonne esikoinen haluaa ehdottomasti, mutta kuopus ei missään nimessä. Lähdemme metsäretkelle, jonne kuopus haluaa ehdottomasti, mutta esikoinen ei missään nimessä. Taloyhtiömme pihalta löytyy usein ainakin hetkellinen sopu, mutta sielläkin lapset viihtyvät ilman aikuista vain hetkittäin. On tyhmää, kun ei saa leikkiä tavalliseen tapaan pihakaverien kanssa. Sana ”äiti” tulee lasten suusta ainakin 875 kertaa päivässä. Välillä täytyy mennä vessaan lukkojen taakse hengittelemään syvään.

IMG_8413

Lapset ovat meitä aikuisia kohtaan normaalia tarvitsevampia. He myös riitelevät ja kiukuttelevat paljon normaalia enemmän. Oma veli on välillä paras ystävä, välillä pahin vihollinen. En voi tietenkään syyttää heitä. On ihan ymmärrettävää, että korona-arki aiheuttaa myös lapsissa ristiriitaisia tunteita. Vaikka ymmärrän tämänhetkisen tilanteen, alati kuuluvat elämisen äänet rasittavat pääkoppaani. Rintaan tulee outo puristus, jos minun täytyy olla saatavilla päivät läpeensä. Kun koko perhe on kaikki päivät saman katon alla, yksin olemisesta tulee harvinaista luksusta.

Tiedän, ettei minulla olisi oikeastaan oikeutta edes valittaa. Olen liian hyväosainen. Kotona asuu kaksi vastuullista aikuista. Meillä on hyvä parisuhde ja lapsilla on turvallinen koti. Olemme pysyneet toistaiseksi terveinä, samoin lähisukulaisemme. Rahat ovat nyt vähän normaalia tiukemmalla, mutta voimme silti käydä lastaamassa kerran viikossa auton takakontillisen täyteen ruokaa Prismasta. Kadehdin tällä hetkellä kovasti maalla asuvia sisaruksiani isoine omine pihoineen, mutta meillä on onneksi kaupunkiasunnoksi suhteellisen tilava koti, jossa on mahdollista sulkea ovia, kun tarvitsee työrauhaa. Olen lisäksi käsittämättömän kiitollinen töistä vuodenvaihteessa saamistani vastamelukuulokkeista.

Ymmärrän, että siinä missä minua kuormittavat elämisen äänet, toisille korona-arki saattaa tarkoittaa piinallista hiljaisuutta. Samalla, kun monissa lapsiperheissä peräänkuulutetaan yksin oloa, monille korona-arki näyttäytyy hyvin yksinäisenä. Haasteet ovat eri ihmisillä erilaisia. On myös tärkeä pitää mielessä, että lasten ajoittain aika voimakaskin reagointi tähän poikkeukselliseen tilanteeseen on pohjimmiltaan hyvä asia. Turvallisessa kodissa lapset uskaltavat näyttää aidot tunteensa. Yritän olla itsellenikin armollinen. On ihan ok, että myös lapset näkevät vanhempiensa aidot tunteet – vaikeatkin tunteet kuuluvat elämään. Silti petyn itseeni joka kerta, kun puran lapsiini omaa stressiväsymystäni.

Kun pääsen ihan yksin lenkille, nautin. Hengitän syvään ja annan jalkojeni kuljettaa minua pitkin tuttuja lenkkireittejä. Toisinaan laitan napit korville ja kuuntelen keskeytyksettä mielenkiintoista podcastia, toisinaan taas kuuntelen hiljaisuutta, kevätlintujen laulua, omaa hengitystäni ja askelteni töminää. Ja kas, kun palaan kotiin, jaksan taas vastata hyvillä mielin lasteni tarpeisiin.

Vaikka lapsiperhearki onkin tällä hetkellä monella tavoin raskaampaa kuin normaalisti, on tämä poikkeustilanne myös laittanut asioita perspektiiviin. Kiitollisuus omasta elämästä on lisääntynyt. Kun illalla nauramme yhdessä Katto Kassisen hassuille edesottamuksille, tunnen sydämeni olevan täynnä rakkautta. Minun perheeni. Minun lapseni. Minun elämäni. Tässä ja nyt.

-Lilli G

IMG_8393

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s