Muutosten vuosikymmen

Päätinpä minäkin kerrata blogiin asioita, jotka tekivät edellisestä vuosikymmenestä elämässäni merkittävän. Postauksesta tuli pitkä, koska vuosikymmeneen on mahtunut mieletön määrä tärkeitä elämäntapahtumia. Tästäkin tekstistä jäi pois vaikka mitä, koska oli pakko priorisoida.

Olen valmistunut, mennyt naimisiin ja tullut äidiksi. Olen löytänyt juoksun uudestaan. Olen kokenut valtavaa onnellisuutta, mutta myös uupumusta ja riittämättömyyden tunnetta. Pikkuhiljaa olen oppinut hallitsemaan tätä palettia, mikä minulla edessäni on. Se on vaatinut paljon työtä.

Vuonna 2010 tapahtui kaksi suurta asiaa elämässäni. Valmistuin liikuntatieteiden maisteriksi maaliskuussa ja menimme Veikon kanssa naimisiin joulukuussa. Tein liikunnan ja terveystiedon opettajan töitä vuoden aikana kahdessa eri koulussa Helsingissä ja lisäksi ohjasin ryhmäliikuntatunteja. En juurikaan juossut plantaarifaskiitin (kantakalvon tulehdus) takia. Sen sijaan vietin runsaasti aikaa klubeilla dancehall -bileissä. Veikolla oli dj-keikkoja melkein joka viikonloppu ja minä kävin klubeilla tanssimassa sieluni kyllyydestä. Kävin myös tanssitunneilla. Dancehall -musiikin ympärille muodostui valtavan ihana yhteisö. Osan kanssa olen ystävä vieläkin.

Vuonna 2011 matkustimme vaihto-oppilasvuoteni maisemiin Kaliforniaan. Olin vaihdossa Etelä-Kaliforniassa Imperial Valleyssä vuosina 1999-2000, ja nyt oli ihana palata muistoihin Veikon kanssa. Ajoimme aavikolla, vuoristossa ja merenrantateillä kuunnellen country-musiikkia radiosta. Pääsin näyttämään Veikolle kaiken sen, mistä olin kertonut. Sain kesällä ensimmäisen vakituisen työpaikkani Espoosta. Pääsin uudessa työssä opettamisen lisäksi kehittämään tanssilinjaa espoolaiseen kouluun. Vuosi oli innostava ja opettavainen, vaikkakin työntäyteinen. Plantaarifaskiitti piti otteessaan, enkä edelleenkään oikein pystynyt juosta. Sen sijaan pelasin pesäpalloa ja pipolätkää, sekä tanssin. Aloimme haaveilla lapsesta. Matkustimme jouluksi Saksaan, koska Veikolla oli siellä keikkoja.

Vuoden 2012 tammikuussa sain tietää olevani raskaana. Kevät oli ihanaa aikaa, kun raskaus pikkuhiljaa eteni. Olin todella valmis tulemaan äidiksi. Otin kaiken ilon irti tulevasta ihmeellisestä elämänvaiheesta. Pysyin loppuraskauteen asti aika hyvässä fyysisessä kunnossa. Kävin kävelyillä, vesijuoksemassa ja kuntosalilla. Tunsin hehkuvani. Poika syntyi syyskuussa ja sekoitti meidän molempien maailman. Syksy kului ihanassa vauvakuplassa. Imetin, kävin kävelyillä ja leivoin omenapiirakkaa. Iltaisin ihmettelimme yhdessä onneamme. Hormoneilla taisi olla osuutta asiaan.

Vuoden 2013 tammikuussa huomasin sattumalta työpaikkailmoituksen. Helsinkiläiseen lukioon haettiin liikunnan ja terveystiedon lehtoria. Päätin hetken mielijohteesta laittaa hakemuksen menemään, koska koulu vaikutti kaikin puolin kiehtovalta. Pääsin haastatteluun ja yllätyksekseni tulin myös valituksi. Vaikka työt olisivat alkaneet elokuussa, päätin jäädä lokakuun loppuun asti hoitovapaalle, koska nautin kotona olosta todella paljon. 

Synnytyksestä toivuttuani innostuin taas juoksusta. Plantaarifaskiitti oli parantunut raskausaikana, joten pääsin taas juoksemaan. Ostin kevättalvella juoksurattaat ja juoksin pitkin Helsingin katuja vauvan aamu-unien aikaan. Juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin toukokuussa 2013 (1:54:39) ja maratonin syyskuussa 2013 (4:48:20). Vaikka ensimmäinen maraton oli aivan hirveä kokemus, innostus pidempien matkojen juoksuun oli herännyt.

Mummini kuoli elokuussa 2013. Se kolahti kovaa, koska mummi oli minulle todella rakas. Kuin viimeisenä tekonaan hän kuitenkin auttoi meitä, kun Töölön kaksioomme tuli syyskuun alussa vesivahinko ja jouduimme muuttamaan yhdessä yössä evakkoon. Kannoimme pinnasängyn ja muutamat vaihtovaatteet kilometrin päähän mummin tyhjään asuntoon. Matkustimme vielä syksyn aikana Chigagoon, muutimme Laajasaloon ja aloitin työt uudessa työpaikassani. Uusi vuosi vaihtui Teneriffalla. Ei ollut tekemisen puutetta.

Kevään 2014 yritin opetella elämää yksivuotiaan lapsen työssäkäyvänä äitinä. Koin kovaa velvollisuuksien ristipainetta. Halusin tehdä uuden vaativan työni hyvin, mutta samalla yritin jaksaa olla esimerkillisen hyvä äiti. Riittämättömyyden tunne oli valtava, vaikka lapsi sai olla kotona isoäitinsä hyvässä hoidossa. Purin stressiä juoksemalla. Juoksin toukokuussa sekä puolikkaan (1:42:59) että maratonin (4:07:17).

Ostimme ensiasuntomme Herttoniemenrannasta, jonne muutimme kesän alussa. Kesä oli ihanaa uuteen asuinalueeseen tutustumisen aikaa. Itä-Helsingin lenkkimaastot ovat mielettömät! En odottanut syksyn koittamista innolla, koska olin ollut aivan lopussa kesäloman alkaessa. Tehtävää oli liikaa, tai minulla oli ehkä liian suuret odotukset omasta suoriutumisestani sekä äitiyden että työn saralla. Vaikka nautinkin työstäni monella tapaa, olisin mielummin ollut kotona lapsen kanssa.

Juoksun suhteenkaan elämä ei ollut aivan tasapainossa. Palautuminen oli liian heikkoa, koska arjen kokonaiskuormitus oli yksinkertaisesti liian kova. Lenkkeilin välillä pakonomaisesti, koska juoksun avulla sain tyhjennettyä päätäni. Palautumista vaikeutti myös Veikon keikkatyö. Meillä oli harvoin yhteisiä vapaapäiviä. Loppuvuoteen mahtui stressin lisäksi huolta läheisten sairastumisista, sekä onnea, kun sain tietää olevani taas raskaana.

Vuoden 2015 kevät meni töitä tehdessä ja mahan kasvua seuratessa. Päätimme luopua rakkaasta koirastamme, joka ei sopeutunut pikkulapsiarkeen. Kärsin kevään aikana aika pahoista lantion liitoskivuista. Kävin kuitenkin kuntosalilla, vesijuoksin ja pyöräilin aina, kun jaksoin ja pystyin. Ihana poikavauva syntyi elokuussa. Nautin kotona olosta, vaikka kieltämättä vauvavuosi oli nyt aika paljon rankempi kuin kolme vuotta aiemmin. Vauva olikin tällä kertaa sivuosassa, kun päähuomio kohdistui vauhdikkaassa iässä olevaan kolmevuotiaaseen. Liikunta toimi tässäkin elämänvaiheessa tärkeänä päänhoitajana. Kun esikoinen oli kerhossa, parkkeerasin vauvan nukkumaan kuntosalin lapsiparkkiin ja menin itse salille. Aina, kun esikoinen suostui nukkumaan päiväunia, kävelin pitkin itäisen Helsingin rantoja tuplarattaita työntäen. Ilman säännöllistä liikuntaa olisin ollut aika paljon huonompi äiti.

Vuonna 2016 palasin töihin heti vanhempainvapaan päätyttyä pitkälti taloudellisista syistä. Tein kuitenkin aluksi töitä vain osa-aikaisesti. Lasten isoäiti oli taas apunamme, joten kuopus sai jäädä kotiin. Heräilimme öisin jatkuvasti, mutta sain pidettyä homman joten kuten kasassa, koska työmäärä oli hallittava. Täyspäivätyöt aloitin joulukuussa. Pääsin toisen raskaudenkin jälkeen juoksun makuun aika nopeasti. Juoksin kesällä kaksi puolimaratonia (1:44:34 ja 1:47:58), sekä syksyllä maratonin (4:02:57).

Vuoden 2017 keväällä uuvuin. Uupumus oli tullut hiljalleen kuvioihin. Lapset olivat jatkuvasti kipeinä, mikä pilasi muutenkin erittäin katkonaisia yöunia. Kuljin automaattiohjauksella ja mietin joka viikonloppu, miten selviäisin seuraavasta viikosta. Aivot olivat aivan puuroa. En muistanut yksinkertaisimpiakaan asioita, en aina edes omaa nimeäni.

Tunsin syyllisyyttä siitä, etten osannut nauttia ihanasta perheestäni, enkä toisaalta kivasta työstänikään. Tilanne tuntui toivottomalta. Päädyin jäämään kesken kevätlukukauden uudestaan hoitovapaalle. Olin palannut molempien lasten jälkeen töihin omasta mielestäni liian varhain, ja nyt halusin ottaa menetetyn ajan takaisin. Päätin kuunnella sydäntäni ja palata tällä kertaa töihin vasta, kun kuopus täyttäisi kolme. Veikko tuki minua päätöksessä. Raha oli nyt toissijaista.

Kävin syksyn ajan Maria Akatemiassa uran ja perhe-elämän yhteensovittamiseen liittyvässä työnohjausryhmässä. Ryhmä auttoi minua jäsentämään sitä möykkyä, mikä minulla oli ollut rinnassa viimeiset vuodet. Ymmärsin, etten ollut yksin ongelman kanssa. Ei ole helppo yhdistelmä yrittää hallita vaativaa työtä samalla, kun lapset sairastelevat, nukkuvat huonosti ja no, ovat pieniä tarvitsevia lapsia. Opin myös tunnistamaan syitä uupumiselleni ja aloin pohtia elämäni yhtälöä ongelmakeskeisyyden sijaan ratkaisukeskeisesti.

Vuonna 2018 tein merkittäviä päätöksiä elämässäni. Ensinnäkin, liityin juoksuseuraan. Olin jo pitkään miettinyt, että haluaisin alkaa juosta tavoitteellisemmin ja nyt aika oli kypsä. Kuntoni kasvoikin kohisten, kun aloin suunnitella harjoitteluani aiempaa tarkemmin ammattitaitoisten valmentajien tukemana. Juoksin huhtikuussa puolimaratonin (1:37:54) ja syyskuussa maratonin (3:28:18). Kun juoksuharjoittelussa oli enemmän suunnitelmallisuutta, oli myös helpompi palautua.

Opiskelin pilatesohjaajaksi. Aloin ohjata omia tunteja kesällä ja pilatesohjaus jäi päivätyön rinnalle, kun palasin takaisin opettajan töihin elokuussa. Päätin ottaa vähän aiempaa vähemmän kursseja lukiosta, ja kompensoida menetettyjä tuloja pilatesohjauksella. Oli mielettömän ihanaa päästä sukeltamaan jonkin lajin ohjauksessa syvälle.

Olin kirjoittanut jo jonkin aikaa salaa, kunnes kesällä 2018 vihdoin uskalsin julkaista ensimmäisen blogikirjoituksen (Pilates juoksuharjoittelun tukena). Halusin tuottaa blogiin tekstejä osin ammatillisesta näkökulmasta ja osin juoksuharjoittelustani. Halusin myös herättää keskustelua työn, perheen ja tavoitteellisen harjoittelun yhteensovittamisesta. Olinhan asiaa työstänyt aika tavalla aiempina vuosina. Kiitos kaikille teille, jotka olette tekstejäni puolentoista vuoden aikana lukeneet ja kommentoineet! ❤

Vuosi 2019 oli monella tapaa tasapainoisin koko vuosikymmenen aikana. Vaikka minulla oli haasteita terveyteni kanssa, voin pääosin henkisesti todella hyvin. Oli hyvä ratkaisu vähentää opetettavien kurssien määrää. Nyt ehdin tehdä työni hyvin ilman jatkuvaa stressiä. Olla paremmin läsnä. Toisaalta olen myös oppinut vähitellen priorisoimaan asioita. Joskus mutkia voi vetää suoraksi, jos tekemistä on liikaa. Nautin työstäni nyt aivan eri tavalla kuin ennen, kun voimavarani ovat hyvät. Pilatesohjaus on pysynyt osana viikko-ohjelmaani, mikä on tuonut sopivaa vaihtelua työhön.

Lasten kasvaminen vähitellen isommiksi on helpottanut arkea. Työpäivistä ja -viikoista on helpompi palautua, kun kotona voi välillä vetäytyä omaan rauhaan. Vaikka koen haikeutta siitä, etteivät lapset ole enää entisen kaltaisia pikkupalleroita, olen valtavan ylpeä siitä, miten ihanat lapset olemme saaneet kasvatettua siitä kaikesta kipuilusta huolimatta, mitä olen ensimmäisten äitivuosieni aikana läpikäynyt.

Juoksukin kulki ainakin osan vuotta mallikkaasti. Vaikka sairastelin paljon, tein viime vuonna uudet ennätykset sekä kympillä (43:38) että puolimaratonilla (1:34:54). Mikä parasta, minusta tuntuu, ettei harjoittelussa tapahtunut pahoja ylilyöntejä, vaan osasin treenata enemmän silloin, kun juoksu kulki ja hidastaa tahtia silloin, kun tilanne sitä vaati.

Edellinen vuosikymmen on antanut minulle niin paljon, etten ole aina meinannut pysyä vauhdissa mukana. Ei yhtään haittaa, vaikka seuraava vuosikymmen sujuisi vähän rauhallisemmissa merkeissä.

❤ Lilli G (Instagramissa lilligronroos.blogi)

Kansikuvassa odotan toista lastani raskausviikolla 36.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s